Luca Gargano

  Koska nyt on 2025 ja tekoäly on vallannut maapallon ja meistä on tullut sen mielikuvituksettomia orjia, annan ChatGPT:n alustaa tämän uuden alun blogiurallani: On kulunut jo monta vuotta siitä, kun viimeksi avasin ajatuksiani kirjoitettuun muotoon täällä blogissa. Nyt, uudella innolla ja aavistuksella nostalgian lämpöä, olen päättänyt palata. Kun minulta kysyttiin, mistä haluaisin kirjoittaa, vastaukseni oli spontaani mutta ytimekäs: “Mulla oli tapana kirjoitella kaikenlaista musasta, kielistä, elämästä, ajankohtaisista asioista, kirjallisuudesta ja mitä nyt mieleen juolahti. Havaintoja arjesta, pohdintoja ja esimerkiksi reseptejä tai rubikin kuution ratkaisuohjeet.” Eli, varoitan jo etukäteen: luvassa on kaikkea maan ja taivaan väliltä! Tämä blogi on taas ajatusten leikkikenttä, jossa inspiraatio, uteliaisuus ja arjen oivallukset kohtaavat. Ehkä löydät täältä jotain tuttua ja rakasta, ehkä jotain täysin uutta – toivottavasti ainakin pienen hymyn ja oivalluksen matkaasi. Tervetul...

Syistä, joita en tohdi paljastaa sillä ne saattaisivat täysin ulkopuolisia tahoja outoon valoon sekä voisivat aiheuttaa kansainväliset mittasuhteet saavan selkkauksen, tästä blogista puuttuu noin 15 postausta vuosilta 2017-2021.  Niissä ei ole paljoakaan mullistavia ajatuksia, mutta jotain ihan viihdyttäviä anekdootteja kylläkin. Ne pyritään palauttamaan siis mahdollisimman pian, tai sitten joskus kun on aikaa ja inspiraatiota.  Sitten kun tämä operaatio on tehty, lisään tähän postaukseen merkinnän "nyt se on tehty". Ettäs tiedätte.

  Luova iltapäivä on Koskelaisen kakkosalbumi, joka ilmestyi 30.8.2017. Tämä blogisarja kertoo miten levy syntyi ja minkälaiset asiat vaikuttivat sen sisältöön. Miksi albumi? Popmusiikissa albumimuoto ei ole enää itsestäänselvyys, ja moni julkaiseekin nykyään paljon yksittäisiä biisejä tai 3-5 biisin EP:itä. Koskelaisen kohdalla kaikki muodot ovat yhtä luontevia: kolme ensimmäistä julkaisua olivat netti-EP:itä ja vuoden 2012 Bola Bola -levyn lisäksi on myös olemassa Herää-niminen ”koditon” singlejulkaisu. Luova iltapäivä ei ole musiikillis-esteettisesti yhtenäinen teos tai kokoelma samanhenkisiä biisejä. Valtaosa levyn teksteistä käsittelee toki löyhästi lähtemisen ja palaamisen tematiikkaa, mutta tämäkin on vasta levyn biisien valikoitumisen jälkeinen havainto ja enemmän alitajuista kuin suunnitelmallista yhtenäisyyttä. Levyn biisit olisi siis hyvin voitu julkaista myös jokainen erikseen eikä niitä sido toisiinsa juuri muu kuin esittäjä. Miksi ne sitten julkaistiin yhtenä levynä? ...

  Koskelaisen kakkosalbumi  Luova iltapäivä   miksautuu paraikaa Artlab-studiolla Helsingin Vallilassa. Olen itse istuskellut takapiruna, ja suurimman työn tässä taajuuksien ja erilaisten äänilähteiden optimaalisen balanssin hakemisessa on hoitanut Ville Liukkonen. Tässä vaiheessa olen sitä mieltä, etten jatkossakaan aio enää itse miksata äänittämiäni biisejä – sen verran erilainen luenta niistä syntyy, kun uusi osaava korvapari valikoi oman näkemyksensä mukaan, ja kun nämä korvat vielä kuuluvat ihmiselle, jolla on taito ja välineet. Kohta kuulette enemmän.

Yleisö näkee ja kuulee vain lopputuloksen. Yleisö ei tiedä mitä kulisseissa tapahtui. Kuuluuko yleisön tietää, jos kolmen minuutin tekemiseen kului 25 vuotta? Syventääkö se kokemusta? Entä jos joku biisi on sävelletty samana aamuna, kun se äänitettiin ja miksattiin? Jos jokin on kypsynyt pitkään alitajunnassa, mutta tulostuu ulos vasta viime sekunnilla? Mitä se kenellekään kuuluu? Takahuone, “kurkista kulisseihein”, demystifikaatio, “näin se tehtiin” ja taiteilijan omat niksit. Niitä minä tänään pohdin. Sovitaanko, että kerrotaan vain se, mikä on tarinan kannalta hyödyllistä?

  I finally managed to finish the new Koskelainen album   Luova iltapäivä , which is being mixed at the moment. It will be out in August. Next I’ll be working on version 3.0 of  The Sun Is The Same . I’ve been studying some cool things with synths and specially Native Instrument’s Machine. I. Love. Native Instruments. Have a nice July!

Olen varannut studiosta miksauspäivät Koskelaisen kakkosalbumille. Ne ovat seuraavan kolmen viikon sisällä. Huu.

Mittavan uran sekä rocktähtenä että studiokitaristina tehnyt Steve Lukather on julkaissut nettiin järjettömän katkeran ja sekavan vuodatuksen siitä, kuinka ennen oli kaikki paremmin. ( seuraavan päivän lisäys: vuodatus on vuodelta 2015, mutta sitä en myöhään illalla huomannut, kun itse somessa jaettu teksti ärsytti niin paljon.) Ennen levyttämään pääsivät vain harvat ja valitut ja heidän piti oikeasti olla hyviä, ennen artisteille maksettiin kunnolla ja levy-yhtiöt oikeasti arvostivat musiikkia ja antoivat levytyssessioihin kunnon budjetit, kun nykyään tehdään vain hittihakuista pikaruokaa ja ahneet levy-yhtiöt pitävät valtaosan säälittävistä striimaustuloistakin. Ei oo helppoo. Mikä tässä Luken tekstissä (jota tuhannet innokkaasti peukuttavat, kommentoivat ja jakavat) sitten mättää? No minä kerron: siinä mättää ihan kaikki. Se on sekava kokoelma toisiinsa liittymättömiä väitteitä, ja karmeinta kaikessa on tämän musiikin superammattilaisen kyvyttömyys (tai haluttomuus) ymmärtää...

Mitä mietin juuri nyt? Sitä, että olen kyllästynyt nostalgiaan ja hylkään sen ainakin hetkeksi. Haluan uusia asioita, mielenkiinnon kohteita, kirjoja, uusia elokuvia, uutta musiikkia, uusia paikkoja, uusia makuja ja uusia haasteita. Ei niiden tarvitse olla tänä vuonna keksittyjä, kunhan ovat minulle uusia.  Kaupallinen kulttuuri on huijannut meidät jumaloimaan nuoruutta ja nimenomaan omaa nuoruuttamme niin, että meille jopa väitetään musiikkimaun muodostuvan 17-vuotiaana! Mitä paskaa sekin on? Varmasti puberteetin voimakkaiden tunnevyöryjen aikaan kuultu popmusiikki on jäänyt osaksi identiteettiä ja aiheuttaa aikuisenakin tunteita. Mutta että musiikkimaku? Mitä tekemistä sillä on sen kanssa, mitä nykyään pidän hyvänä tai mitä en?  Siksipä ystäväni, joka ihmettelet miksen aio lähteä katsomaan Gunnareita, Kissiä, Chilipippureita, Queenia tai muita legendaarisia nostalgiaspektaakkeleita, kerron sinulle että olen kyllästynyt. Kun nämä bändit tekevät jotain uutta musii...

Ensimmäiset kosketukseni musiikkiin olivat italiaksi. Asuin lapsuuteni pääosin Porvoossa, isäni oli italialainen muusikko ja meillä soivat Peppino di Capri, Renato Carosone, Adriano Celentano, Mina, Ornella Vanoni sekä uudemmat lauluntekijät kuten Battisti ja Dalla. Lastenlauluni olivat toki myös Georg Malmsteenia, M.A.Nummista sekä 70-luvun lopun kotimaisia lastenlevyjä, mutta lastenlevyjä ostettiin myös Italiasta.  Vuonna 1980 asuimme Porticissa, missä seurasin tv:stä Zecchino d’oro- ja Sanremo-laulukilpailuja sekä lukuisia eri animepiirrettyjä, joissa oli mahtavat italiankieliset tunnaribiisit. Noiden piirrettyjen musiikkimaailma on yhden italialaisen sukupolven yhteinen kokemus, sekoitus poppia, rokkia, iskelmää, lastenlauluja ja diskoa, jonka ymmärtää vain 80-luvun alun Italiassa viettänyt. TV:stä äänitin myös Toto Cutugnon Flash-kappaleen, joka toimi samannimisen ohjelman tunnarina. Sittemmin Cutugno julkaisi vakuuttavan nipun kappaleita, jotka tuntee vähintään puo...

Vanhan liiton keikkamuusikolle on koittanut kovat ajat: keikkapaikkoja on vähemmän kuin ennen, keikkoja on huomattavasti vähemmän kuin ennen ja kaiken lisäksi niistä maksetaan vähemmän kuin ennen. Tämä on varmasti fakta, sillä niin moni asiaa toistelee ja harmittelee. Mietittäisiinkö hetki miksi näin on? Alaa yli 25 vuotta läheltä seuranneena olen nähnyt muutoksen ja tullut siihen tulokseen, että kyseessä on luonnollinen tapahtumaketju, jossa on turha etsiä syyllisiä. Haluan pohtia tätä kysynnän ja tarjonnan lainalaisuuksilla. Kyse on kuitenkin ostopalvelusta, jossa on helposti nähtävillä syy-seuraussuhde - keikkapaikka ostaa livemuusikon esiintymään, koska haluaa ravintolaansa viihdettä asiakkaille. Asiakkaille ravintola sitten myy tuotteitaan ja harjoittaa näin kaupallista toimintaa, jota bisnekseksi kutsutaan. Tai suoremmin: asiakkaat ostavat lippuja keikalle, jos haluavat mennä sinne. Tästä kuviosta pitää siis heti kättelyssä jättää pois kaikenlaiset valtion tai kunnan v...

Voiko musiikki olla noloa? Mitä se muka merkitsee? Musiikihan on säveliä, harmonioita, rytmejä, soundeja sekä laulunsanoja. Onko nolo musiikki sellaista, että sen kuunteleminen hävettää? Entä jos siitä tykkää? En ymmärrä. Tai ymmärrän mutta en hyväksy ajatusta nolosta musiikista. Tämä ajatus tuli mieleen, kun ystäväni pyysi Facebookissa listaamaan musiikkikappaleita, joita häpeää myöntää tykkäävänsä. Sen saisi tehdä anonyymistikin. Tämä on se kohta universumissa, jossa olen pakotettu nostamaan kädet pystyyn ja tunnistamaan kykenemättömyyteni eläytyä valtavirran ajattelumalliin, missä jostain asiasta pitäminen voi olla jollakin tavoin noloa tai tekee hallaa omalle uskottavuudelle. En tunnusta minkään (mielestäni) huonon asian diggailua, sillä jos jokin miellyttää, on siinä pakko olla jotakin hyvää, olkoonkin että se hyvä pitää mitata eri mittareilla kuin suuren (tai vain äänekkään) enemmistön makumieltymyksillä. Kaksi esimerkkiä: eilen FB:ssa eräs teknisesti oikein pätevä ki...

Kuunnellaanko nykyään enää musiikkia? Tämä oli se lopullinen kysymyksen muoto, johon monen mutkan kautta vellonut ajatusvyyhti lopulta purkautui ja kiteytyi. Kunnellaanko? Nykyään enää? Onko sillä enää merkitystä? Alunperin (vielä pari tuntia sitten) kysymys olisi kuulunut: onko todella niin, että kaikenlainen populaarimusiikki on viimeisen 20 vuoden aikana yksipuolistunut niin rajusti, että kohta on olemassa enää kolme popbiisiä, jotka kaikki levyttävät uudelleen ja uudelleen? Vai onko se vain minun mielikuvitustani? Onko populaarikentän musiikkitarjonta aivan yhtä rikasta kuin mitä se oli 90-luvulla tai 80-luvulla? Miksi minusta ei tunnu siltä? Olen nyt viettänyt kaksi tuntia järjestellen levyhyllyäni. Parvekkeen ovi auki, lämmin kesäyö, oluttakin. Kaukaa kumisee WKND-festivaalin EDM, mutta minä olen kuunnellut instrumentaaliversioita menneiden vuosikymmenten iskusävelmistä, hiukan afrofunkkia, vanhoja tangoja, laulelmia, jatsia, kaikenlaista. Samalla olen koittan...

Greetings from Vancouver! KWC2016 is going to be amazing in this beautiful city. And I think I just fell in love with Capt Electro’s Intergalactic Root Beer! The live page has some new gigs and there's more to come. Update on projects: Luca Gargano - album under production - released when ready Koskelainen - album under production & new live line-up introduced in August Hardrocks - party rock, 80's, ultra fun, next gigs in July & August Koskelaisen iskelmäkerho - new plans bubbling under, new lead vocalist released soon! Sama suomeksi: hyvä bore siellä sekä täällä, Kanadassa tuotetaan syksyn Karaoken MM-kisaa, Koskelaisella on uusi livekokoonpano, joka esittäytyy elokuussa ja esiintyy mm. Herttoniemi Block Partyssa, ja iskelmäkerhollakin on pian keikkoja uuden hienon solistin kanssa. Ja äänitykset... jatkuvat.  Keikkasivulla on pari päivitystä ja lisää tulee pian.  Hyvää kesää, jussia, festareita ja muuta rentouttavaa! -L-

1) Asento: kapulamikrofonia pidetään noin 90 asteen kulmassa kohtisuoraan suun edessä. Ei missään nimessä pystyssä rinnan päällä (ns. rehtoriote) eikä suun alapuolella tai sivussa. 2) Etäisyys: mikrofoniin puhutaan tosi läheltä. Siihen ei tarvitse koskea huulilla, mutta etäisyyden tulee olla vain joitakin senttejä. Kymmenen senttiä on jo liikaa. 3) Äänenvoimakkuus: mikrofoniin puhutaan normaalilla äänenvoimakkuudella eli ihan tavallisesti. Siihen ei ole tarkoitus kuiskata tai hönkäillä eikä myöskään kailottaa. 4) Käden ote: Purista mikrofonia koko kämmenelläsi ja pidä huolta, ettet koske grilliin eli siihen pyöreään pallonmuotoiseen ristikkoon. Siitä ei kuulu pitää kiinni. Ja vielä: älä ikinä KOPUTA mikrofonia tai PUHALLA siihen. Kiitos. Nimim. tilaisuuksissa opittua PS. Jos ärsyttää saada ohjeita ja neuvoja ilman selityksiä, niin tässä selitykset: 1) Olet ehkä kuullut mikrofonin suuntakuviosta - no, sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Suuntakuvio määrittelee mi...