Luca Gargano

Eksyin Blogilista-nimiselle sivustolle ja löysin sieltä Okapirun. Kuvaus on seuraavanlainen: "30+ ja liikaa puuhaa. Suunnitelmia ja muistiinpanoja, havaintoja ja huomioita" Ja tämä: Sijoitus top-listalla: 2399 Noussut 125 sijaa! Tilaajia: 5 Lukijoita vikossa: alle 10 Kuumuus: 36,4 Mistä on kyse? Kuka on ilmoittanut Okapirun ja mistä on noustu ja kuka tilaa ja mitä helvettiä? Olen pahoillani, mutta nuo otsikon kaksi sanaa olivat ainoat, jotka sain suustani, ja joita olen nyt toistellut viitisen minuuttia. Järkytys on melkoinen. Olen kertonut koko blogin olemassaolosta kolmelle (!) ihmiselle, joista en usko yhdenkään varsinaisesti SEURAAVAN tätä. Mielenkiintoista, kaiken kaikkiaan ja vähintäänkin. Ja outoa. Selvä, jos minulla on yleisö, aloitan propagandan. Ensi töikseni aion nostattaa yleistä pahan mukakahvin vastaista asennetta. Kahvi ei ole sellaista, mitä tiputetaan löysän suodatinpussin läpi ja kuumennetaan pannussa. En tiedä, mitä se on, mutta se on vain pahaa. Kahvi keit...

Paskanjauhaminen, kauhistelu ja kaikenlainen mutina ja jupina. Siinä oivalliset toimintamallit! Onnea vaan. Ystäväni avautui, kuinka hänestä "levitellään perättömiä paskajuttuja". Pohdin hetken, kuuluuko tällainen aikuisten elämään. Onhan toki jännittävämpää kertoa jostakin ilkeämielisiä juoruja kuin mukavia asioita. Äh, tunkkinne, olkaa hyvä. Pitikin taas tuhlata vartti elämästä turhuuksiin. Dorothy Parker on uusi tuttavuus. 1920-luku, Yhdysvallat, ainakin hyviä sitaatteja. Tutustutaanpa paremmin. Drink, and dance and laugh and lie, / Love the reeling midnight through, / For tomorrow we shall die! / (But, alas, we never do.)

Kiire. Tuo päivän vitsaus. Tuoreen Rumban Stam1na-arvio toi taas ajan paniikinomaisen kiiren esille: kriitikko on unohtanut, että musiikkia voi joskus kuunnella aivan itsenään. Hän valittelee, että vaikka levy on hyvä, se ei sovi oikein mihinkään yhteyteen taustamusiikiksi. Onko musiikin ainoa (kulutus)käyttö nykyään olla soundtrackia työpaikalla tai matkalla? Ovatko kotona tv:s ylivalta, kaikenlainen pelailu, internet ja kotityöt vieneet viimeisenkin mahdollisuuden istua alas ja kuunnella vaikkapa joku levy alusta loppuun, keskittyen? Tuollaisessa todellisuudessa luulisi kirjan lukemisen olevan jo aivan mahdotonta. Ainoa mahdollinen kirja olisi sellainen, jota voi lukea työmatkalla bussissa. Tosin siellä on niitä ilmaisjakelulehtiä ja korvalappumusa tai PSP:n pelaaminen häiriintyisivät, mikäli sellaisia ehtii kiireiltään edes ajatella. Tajusin tv:tä katsellessani, ettei meillä ole enää myöskään kollektiivisia katsomiskokemuksia. Tai en minä tätä ole alunperin tajunnut, mutta nyt se ko...

Meinasin päätyä Glorian jameista bussilla Ouluun. Onneksi päädyinkin vain vetämään musatriviakisaa töölöläiseen kuppilaan. Kukaan ei tuntenut Ensiferumia, mutta Subterranean Homesick Blues oli kovinkin tuttu. Tänään Sörnäinen, huomenna Jyväskylä... on tämäkin. Ja pankista tuli viivotinta sormille. Ei sitten höylätä taas hetkeen minkäänlaista korttia. Aivan sama, joku kaatoi siitepölyä silmään. Jos jaksan, käyn Samettiklubilla rimputtamassa pari biisiä. Juoni on kateissa kuten tässä viestissä... (tähän kuuluisi kai hymiö)

Eilen tv:ssä keskusteltiin taas väkivaltaa ja seksiä tihkuvien lööppien vaarallisuudesta lapsille. Vastapuolella Iltalehden kömpelöilmauksinen "uutisoinnin" puolustaja kiteytti olemuksellaan ongelman ytimen - asian, johon keskustelussa ei päästy: Ajan henki, zeitgeist, on välinpitämättömyys ja tyylittömyys kaupallisuuden nimissä. Iltalehden edustaja ei saanut sanotuksi sitä, minkä jokainen ajatteleva ihminen kuitenkin ymmärtää: Lööppi myy! Roisius myy! Huono maku myy! Aina voimme keriä vyyhden takaisin samaan lähtöpisteeseen: Kun minkäänlaisia tapoja ei enää tunneta, on aina pyrittävä "rankempaan" ilmaisuun. Nykyajan normi on entisajan kauhistus. Keskustelussa mainittiin mm. ettei "kymmenen vuotta siten olisi voitu kuvitella tällaista lööppiä", että "lööppi on toimituksellista materiaalia, ei myyntimainos" ja että rikostilastot ovat pysyneet samoina,mutta niistä uutisointi lisääntynyt. Kaikki tämä kertoo mielestäni samaa asiaa: rankempi myy parem...

Kun inspiraatio iskee, se iskee. Ajatella, että ihminen voi masentua pari vuotta valkoisen paperinsa äärellä vain huomatakseen yhtäkkiä kirjoittavansa sulkakynä molemmissa käsissä ja kolmea asiaa samanaikaisesti. Hurjaa. Olen saanut tarpeekseni rock- ja metallimusiikista. En musiikkina, vaan kulttuurimuotona, tai oikeastaan kulutusmuotona. Paras vuoden aikana näkemäni keikka oli puhdasta nostalgiaa. Anthraxin näin toki jo vuonna 1989. Hyvä se oli edelleen. Mutta miksi minun pitäisi 33-vuotiaana istua rokkibaarissa päivittelemässä sitä? Tätäkin ajatusta voisin taas hyödyntää. Onpa hyvä bore.