Luca Gargano

Otsikko on naivi mutta totta. Se konkretisoituu taas kesken (ehkä jällleen) tähänastisen elämäni kiireisimmän kesän. Miksi kiire? Miksi koko ajan pitää ja täytyy ja on pakko ehtiä? Koska haluan. Deduktio: Jos haluan jotain, nautin siitä. Tekemisestä tulee siis pitää, muuten se on turhaa. Nyt sivuutan täysin yhteiskunnan vaatiman rahan ansaitsemisen. Paskat, vuokraan ja ruokailuun minulla riittäisi rahaa, vaikka tekisin vain puolet nykyisestä. Ja muu on epäoleellista. Viihdyin hyvin vanhoissa rikkinäisissä farkuissani. Nyt ostin kuitenkin uudet koska se sattui olemaan mahdollista. Samalla koin kenties sen kutkuttavan shoppailun himon, jonka riivaama naissukupuolen on aina oletettu olevan. Pyh. Eilen farkut, huomenna taas vain ruokaa ja tupakkaa. Kadotin kaikenväriset langat. Niin. Teen asioita, koska ne on tehtävä nyt, ja siitä tekemisestä nautin. Yksinkertaista. Eikä kuitenkaan mitään sellaista, mitä evoluutiopsykologit (tämänhetkinen kirosanani) voisivat mitenkään selittää. Kerronpa t...

Keittiöpsykologi sanoisi sen johtuvan syyllisyydentunnosta tai huonosta omastatunnosta tai kenties kafkamaisesta pelosta joutua tuomituksi tai kaltoin kohdelluksi. Keittiöpsykologia on joskus viihdyttävää mutta yhtä tieteellistä kuin sanojen alkuperän päättely ja arvailu pienessä nousuhumalassa. Sekin on kyllä usein viihdyttävää. Lääkäri voisi kysellä stressistä (rasti ruutuun) tai elintavoista (minulla on omani...) sekä siitä, onko sänkyni kenties epämukava (toinen rasti). Mutta kuinka lääkärikään selittäisi toistuvat teemat? Oikea psykiatri voisi kysellä teemoihin liittyvistä asioista, tuntisi kaiketi ennakkotapauksia ja osaisi yhdistellä mielen symboleja. Ehkä. En tunne ainoatakaan oikeaa psykiatria. Eipäs, entinen kämppikseni Juha on sellainen! Hän teki psykologisia testejä ihmisille, jotka ilmoittautuivat työkyvyttömiksi. Mutta enpä nyt jaksa Juhaakaan tällä vaivata. Teema: Olen tehnyt henkirikoksen ja odotan paljastumistani. Toistuva juoni: Joku puolituttu on kadonnut, ja tiedän ...

Kuvittele tilanne: Istut rauhassa penkillä kuuntelemassa mp3-soittimestasi musiikkia, kun viereen istahtaa tuntematon tyyppi. Heppu on selvästi smalltalkin tarpeessa ja keskustelu käydään seuraavalla tavalla: -Mitäs kuuntelet? -Musea. -Aa, enpä ole koskaan kuullutkaan. -Mmh. -Ootkos kuullut Popedaa? -Mjaah... olen. -Entä Yötä? -Juu.. (vaivaantuneesti) -Se on kyllä tosi hyvä biisi se Rakkaus on lumivalkoinen! Onko tässä kaikki kohdallaan? Miksi? Sain kunnian osallistua samanlaiseen keskusteluun lukiessani kirjaa pihalla. Nyt ymmärrän ystävääni, jolla on aina kirja mukana, ja joka vetää magneetin tavoin puoleensa vähintäänkin outoja kommentteja laukovia ihmisiä. Tämä siis sunnuntaina: -Mitäs luet? En edes nosta katsettani kirjasta, käännän vain selkämystä kysyjälle. Siinä lukee McEwan: Lauantai -Jaa, en oo koskaan kuullutkaan. Ootko lukenut Da Vinci -koodin? -Mmh... -Joo joo, entäs Linnunradan käsikirja liftarille? -Mm.. -Se on mun mielestäni tosi hyvä ja hauska kirja! Tähän kai kuuluisi...

FF (=Few Fighters plays Foo Fighters / Fast Forward) Suomen suvessa joka paikassa on kuuma. Paitsi Kuopion torilla aamuviideltä Vänäri-uinnin jälkeen. Meshuggahin I on oikea soundtrack tälle tilalle. Ei lepotaukoja, alokas ylös! Aikaa valmistautumiseen nolla minuuttia! Juoksua, mars! Ja tunkekaa se hymy... Viikonloppuna Ilosaari. Odotettavissa mielenilmauksia ja keskeytyneitä keikkoja. Raportti seuraa.

En arvostele muita sen perusteella mitä musiikkia he kuuntelevat. En luule kuuntelevani oikeampaa, parempaa tai tyylitietoisempaa musiikkia, koska kuuntelen musiikkia viihteen, nautinnon, tunnelman, esteettisten arvojen ja musiikin aikaan ja elämään sitovan voiman vuoksi. En siis siksi, että kuuntelemani musiikki määrittelisi minut johonkin joukkoon. Tai määrittelisi minua ylipäätänsä. Kun sanon omaavani "absoluuttisen musiikkimaun" tai huomautan pelkkää kasariheviä kuuntelevalle kollegalleni hänen kapeakatseisuudestaan, lause on aina höystetty huumorilla. Mitä se minua kiinnostaa, jos joku ei pidä haudutetusta broccolista (parsakaali), minä pidän! En edelleenkään edes hymyile NYT-liitteen ylimieliselle "vitsi-ilkeilylle" ja avoimelle pilkalle. NYT-liitteen suurin ongelma on se, että se kuvittelee olevansa älykäs. Ei pitäisi kuvitella. En voi mitenkään samastua aihepiireihin ja näkökulmiin, joita tuon perjantairiesan toimittajat kierrättävät, vaikka olenkin samanikä...

Veljet ja siskot, ystävät ja kylänmiehet, tutut ja tuntemattomat, pyydän teitä kapinoimaan. Enkä edes vain pyydä vaan vaadin. Yhteiskuntamme on päättänyt meidän olevan tahdottomia lapsia, jotka ilman valistusta syöksevät itsensä ennenaikaiseen turmioon. Toisaalta yhteiskuntamme uskoo meidän suhtautuvan äärimmäisellä vakavuudella jokikiseen kieltoon, rajoitukseen ja varoitukseen. Jotta voisimme elää täysipainoisesti, turvallisesti, terveesti ja kuuliaisesti. Mutta tässä yhteiskunta on väärässä. Herranpelko ei ole siirtynyt kirkosta valtiovaltaan, enkä minä tai kukaan muukaan ole luovuttanut henkilökohtaista elämääni yhteiskunnan omaisuudeksi. Mistä on kyse? Noh... hiukan banaalia ja arkista kyllä: Tupakointikiellosta ja varoitusteksteistä. Ajatelkaa: Yhteiskunnan mielestä tupakointi on terveydelle haitallista toimintaa, joka tulee kitkeä kansasta varoituksin, kielloin ja kaikin tavoin toimintaa vaikeuttamalla. Huippuesimerkki tästä yksisilmäisestä ajattelusta ovat savuttomiksi muuttuvii...