Luca Gargano

Suomalaisen popmusiikin 90-luku on helppo jakaa kahtia: Ensin ei ollut Ultra Brata, ja sitten se oli. Itse asiassa pre-UB-90-luku näyttäytyy nyt todella naivina ja ankeana sekä musiikillisesti ja tekstuaalisesti köyhänä kautena. Muistellaan vaikka Suurlähettiläitä, Neon2:ta, Samuli Edelmanin Peggyä tai Neljän Ruusun Juppihippipunkkaria. Tekikö 90-luvun alussa kukaan Suomessa hyvää popmusiikkia? Laajemmin: Tekikö 90-luvun alussa kukaan Suomessa hyvää populaarimusiikkia, oli se poppia, rokkia tai vaikka elektrocountrydiscoa? Hmm. J. Karjalainen julkaisi Villejä Lupiineja, joka oli muistaakseni kiinnostava, tai ainakin parempi kuin sitä seurannut Väinö-renkutus. Hmm. Don Huonot teki kiinnostavia levyjä, mutta suurempi yleisö taisi noteerata nekin vasta Kaksoisolennon jälkeen tai ehkä jopa Nämä päivät nämä yöt -kokoelman myötä... ei kun oikeastaan vasta kun yhtye breikkasi kunnolla vuonna 1997. Hmm. Kingston Wall. Mutta oliko sekään hyvä esimerkki suomalaisesta populaarimusiikista? Kyseess...

Taas kerran! Se on aina yhtä miellyttävää. Tällä kertaa olin vuodessa 1971 ja tietysti Ruisrockissa. Kohtasin myös Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta tutun ongelma: kenelle kertoa, kuka on riittävän luotettava ja samalla sellainen, joka voisi uskoa tapahtuneen? Päädyin M.A.Nummiseen.

Ihmisillä on tarve jaksottaa aikaa, merkitä erilaisia alku- ja loppupisteitä ja suhtautua niihin eri tavoin kuin muuhun "leipäaikaan". Usein, kun rupeama alkaa tai päättyy, sitä juhlitaan. Rupeaman päättyminen voi myös ilmentyä hermostuneisuutena ja ylilyönteinä. Pikkujoulu, liikakänni ja turha sekoilu on malliesimerkki tällaisesta pitkään odotetusta merkkipaalusta, jonka juhlistaminen yleensä riistäytyy käsistä. Kaikenlaiset harjannostajaiset ja karonkat ovat myös sellaisia. Ja tietysti vappujuhannusjouluuusivuosimitänäitänyton. Ongelma johtuu siitä, että tiettyyn hetkeen on ladattu liikaa odotusarvoa. Se on kuitenkin vain päivä siinä missä muutkin, mutta koska sille on annettu symbolinen vanhan päätöksen ja uuden alun merkkipaalun status, se muuttuu juhlallisen merkittäväksi päiväksi. Ja juhlallisen merkittävät asiat saavat ihmiset hermostumaan. Älä sekoile. Ei ole pakko.

Ystävät ovat paras asia maailmassa, ja nyt en tarkoita facebook-kavereita, joista moni on toki läheinenkin, mutta valtaosa ennemmin tuttuja. Tarkoitan niitä ihmisiä, joiden kanssa haluaa viettää vapaa-aikansa. Niitä, joita on ikävä. Niitä, joille voi vyöryttää pahimmat painajaisensa ja joiden kanssa voi jakaa suurimmat riemunsa. Niitä, joiden menettäminen sattuu enemmän kuin kaukaisen sukulaisen poismeno. Joku tähti on kenties oikeassa asennossa, sillä juuri nyt tuntuu siltä että minulla on paitsi maailman paras työ, myös maailman parhaat ystävät. Eilen sain ensin kuunnella hyvää musiikkia mukavassa ja fiksussa seurassa, ja sen jälkeen laulaa lavalla ja riekkua rokkibaarissa toisessa loistoporukassa. Aamulla oli krapulan lisäksi hyvä mieli. (miinus pieni morkkis tuhlatuista rahoista) Aina pitäisi pyrkiä muistamaan kuinka hyvin asiat ovat silloin kun ne ovat hyvin. Tänään luokseni tuli nuori ihminen jolla oli paha olla. En ole nuoriso-ohjaaja tai psykologi, mutta ilmeisesti minulle on h...

Nostalgiasyistä latasin C64-emulaattoriini 1500 peliä, niiden joukossa mm. Bomb Jackin, Gruds in Spacen sekä Boogaboon. Boogaboo oli yksi tasohyppelylemppareistani ala-asteikäisenä. Siinä pieni eksynyt kirppu pitää pompottaa vaarojen ohi ylös kotiinsa. Muistan viihtyneeni pelin seurassa usein; kotiin päästäkseen tuli opetella tarkat ponnistuspaikat. En muistanut että joka kerta kirpun kuoltua pitää katsoa uusi 15 sekunnin (!) mittainen alkuvideo, jossa kirppu hyppelehtii ja putoaa kuilun syöveriin. Nykypelaaja hakkaa välilyöntiä: Voiko tämän skipata jotenkin? Ei se silloin haitannut. Ei ollut kiire. Tutkimuksen mukaan nykydataaja jaksaa odottaa nettisivun latautumista seitsemän sekuntia. Sen jälkeen alkaa F5:n tai refresh-painikkeen takominen. Ilman tutkimustakin voi kuvitella kuinka nykysoittelija hermostuu jos puhelimeen ei vastata viimeistään kolmannella tuuttauksella, kuinka nykykulkija kiipeää rullaportaitakin, kuinka nykykuuntelija jaksaa korkeintaan 50 sekuntia ennen ensimmäistä...

http://194.252.88.5/yle24/video/14_maa_kuusta_512.wmv Videokuvat nousevasta ja laskevasta maasta otettiin viikko sitten, kun luotain kiersi Kuun pohjoisnapa-aluetta. Kuusta katsottuna Maa on sininen planeetta - Kuu itse on väritön. Teräväpiirtokuvasta erottuvat selvästi Australia ja Intia. Video kuvattiin Japanin yleisradioyhtiön teräväpiirtokameralla. (Reuters / Yle) Ollaanko kuussa ihan maatamolla? Onko kuussa maahulluja? Myydäänkö siellä kuu-maa-makkaraa? Saadaanko olla eka bändi kuun kamaralla? Onko asukastihentymän ulkopuolella asuva aivan kuulainen? Vähänkö on hieno video!

Iiriksen päivänä 2007 Mikael Åkerfeldt laulaa onnensoturista ja minä ajattelen sata vuotta sitten syntynyttä Astrid Lindgreniä. Heitä yhdistää paitsi ruotsalaisuus, myös suunnaton luovuus. Luovuuteen tarvitaan kekseliäisyyden lisäksi kyky kanavoida, yhdistää, muokata ja rakentaa. Koen olevani vähäinen oppipoika, aina kesken ja keskeyttämässä. Ja miten tämäkin uusi päiväkirja muka auttaa keskittymään luomiseen? En tiedä. Oli vain tarve. Onnea myös Iiris-kissalle. Opeth: Soldier of Fortune (live) Astrid Lindgren Wikipediassa

Kuinka luoda jotakin kiinnostavaa? "Sävelsin instrumentilla jota en osannut soittaa." Haha, tuollaisia älyttömyyksiä päästävät suustaan samat ihmiset, jotka puhuvat "kirjaviisaudesta" tai jotka nauravat sille Homer Simpsonin ajatuskuplalle, jossa ainoa assosiaatio sanasta 'ballet' on kolmipyöräisellä ajava karhu, ja koettavat samalla itse muistella, oliko se Joutsenlampi baletti vai ooppera. Vai sinfonia. Koetan olla vähemmän ilkeä koska en voi sietää ylimääräistä ilkeyttä. Kuitenkin oikeasti haluaisin olla kuin B, "mad, bad and dangerous to know", mutten uskalla. Aloitan varovaisen propagandan, julkisen blogin. Pitää olla sohimiskanava, mutta tänne en halua taniaisia. Ja KOKO AJAN sävellän! Onpa hankalaa. Asettavat aikarajoja, perkeleet.