Luca Gargano

Minua on syystäkin kutsuttu nostalgikoksi, sillä säästän asioita ja mielelläni palaan niihin aika ajoin. Jos kaveripiirissä etsitään yhteisiä muistoja kuten kuvia, äänitteitä tai videoita, minun puoleeni kannattaa kääntyä. Äänitän, kuvaan, taltioin ja varastoin. Säilytän flyerit ja lehtileikkeet, kirjeet ja kiitoskortit, minulla on jopa kaikki kouluaikaiset oppituntien aikana lähetellyt lippulappuset tallessa. Ja sitten välillä selailen aarteitani. Nostalgia on yksi lempitunteistani. Sille on myös hyötykäyttöä kun nykymeno tai maailma ylipäätänsä ahdistavat. Mahdollisesta tulevaisuudesta haaveilu on tietysti toinen turvallinen mielen pakopaikka, kun nykyisyys harmittaa, mutta menneiden muistelu ja nostalgia ovat konkreettisempia, niihin pääsee helposti käsiksi. Kipeänä kaipaan vuosikymmenten takaisia elokuvia, krapulassa katselen lapsuuden piirrettyjä tai kuuntelen jotain yhtä tuttua ja turvallista kuin oma sänky, johon käpertyä peiton alle piiloon. Erikoista nostalgiassa on, ...

Olen ollut, kuten viime päivinä jokainen vähääkään inhimillinen Euroopan asukki, huolestunut ja surullinen sekä ympäröivän maailman konflikteista ja hätää kärsivien ihmisten kasvavasta määrästä että joidenkin tahojen häikäilemättömästä vihanlietsonnasta ja verbaalisesta tai fyysisestä väkivallasta. Olen osittain lamaantunut, toisaalta aktivoitunut. En voi nyt tehdä kivaa popmusiikkia. Nyt ei ole sen aika. Sen sijaan aivoni käy ylikierroksilla koittaessani ymmärtää tai keksiä tapoja kuvailla tätä aivan uutta tilannetta maailmassa. Uutta kansainvaellusta. Tällä hetkellä ainoat konkreettiset sanat huulillani ovat Suomi Says Welcome.

En tiedä huomasiko monikaan Facebook-kavereistani, mutta olin viitisen kuukautta päivittämättä juuri lainkaan henkilökohtaisia statuksia. Itse asiassa maaliskuun ja elokuun välillä päivitin ainoastaan jotakin työhön liittyvää tai kenties jaoin jonkun kuvan tai linkin. Miksikö? Kyse oli ehkä pienestä kokeesta. Kun tottuu somettamaan, alkaa automaattisesti suoltaa somemuotoista tekstiä. Tehokas twiittaajaa muotoilee kaikki ajatuksensa yhden tweetin mittaisiksi hashtageinen ja miukumaukuineen. Silloin kun olin hetken ahkera ja innokas blogaaja, moni ajatus jäsentyi nopeasti blogitekstiksi jo päässä. Facebookin myötä tämä tapa hiipui nopeasti. Itse asiassa tätä blogia lukeva voi helposti päätellä milloin liityin Facebookiin: niin radikaali on ero blogausten laadussa ja pituudessa heti someutumisen jälkeen. Ehkä kaipasin taas blogiin. Ehkä kaipasin vain pois Facebookista. En tiedä. Ehkä tulin siihen tulokseen, ettei minulla ole mitään niin kiinnostavaa kerrottavaa, että haluaisin täytt...