Määrittele hyvä musiikki
Hofstadter perustaa GEB:in käsitteellen strange loops, ja yksi sellainen on tietysti ikuisuuskeskustelu populaaritaiteiden objektiivisesta arvosta. Keskustelu takkuaa yleensä seuraavissa kohdissa:
-jokainen keskustelija on omakohtaisten esteettisten mieltymystensä vanki, ja uskoo tietävänsä muita paremmin, mistä puhutaan
-mikäli keskustelija ei pysty asemoimaan itseään populaarikulttuurin kuluttajaksi, hän ei huomaa niitä lukuisista lähteistä tulvivia vaikutteita (media, trendit, yleinen ilmapiiri, ...) jotka vaikuttavat hänen kulloiseenkin arvioonsa.
-mikäli keskustelija ei arvosta esimerkiksi popmusiikkia niin paljon, että katsoisi perehtyneensä siihen, hän uskoo silti oman mielipiteensä muita oikeammaksi.
Ja koska Okapiru tietää, Okapiru kertoo:
-Ei ole olemassa objektiivista tapaa arvioida populaarikulttuuria populaarikulttuurin sisältä.
-Ei ole mahdollista arvioida populaarikulttuuria sen ulkopuolelta.
Näiden kahden lauseen yhdistelmä on joko paradoksi tai yksinkertainen väitelause: Ei ole mahdollista arvioida populaarikulttuuria objektiivisesti. Kuitenkin niin yritetään tehdä koko ajan. Ja miksi? Koska arvoasetelmat ovat kuuluneet siihen aina ja oleellisesti. Levyjä on listattu, trendejä on kartoitettu, uusi sukupolvi on aina halunnut näyttää edellisille, kuinka asiat tehdään paremmin, omalaatuisemmin, tehokkaammin tai hienommin. Populaarikulttuuri on aina ollut kilpailua yleisöstä ja myyntiluvuista. "Vähemmän kaupallinen" alagenre kilpailee aivan samalla tavoin omasta yleisöstään, ainoastaan hiukan elitistisemmin. Elitistisintä lajia edustavat tietysti ääri-ilmiöt, kuten äärimetalli, äärikonemusiikki tai äärimikähyvänsä.
Olen olevinani kummajainen tässä joukossa. Koetan siis kumota populaarikulttuuriparadoksin olemalla mahdollisimman sisällä ja imemällä mahdollisimman paljon tietoa sellaisesta, mitä en pidä juurikaan arvokkaana. Tämä jos mikä olisi lynkkaamiseen oikeuttava tunnustus. Pidänkö John Lennonia maailmankaikkeuden kekseliäimpänä popsäveltäjänä? Kyllä, mutta oikeastaan se ei ole juurikaan merkittävämpi saavutus, kuin sen venäläismiehen, joka aikanaan kehitti Tetriksen. Pidänkö Freddie Mercurya ylivoimaisesti kaikkien aikojen parhaana rocklaulajana? Toki, mutta saan samalla tavoin iloa vaikkapa Hergen sarjakuvista. Pidänkö Opethia upeimpana progemetalliyhtyeenä mitä maa päällään kantaa? Pidän toki, mutta Mikael Åkerfeldtin musiikin lisäksi saan voimakkaita tuntemuksia vaikkapa meren tuoksusta. Eikä edes Opethin musiikki tule meille siivoamaan tai maksa vuokraani. En siis perusta elämääni musiikin kuuntelulle vaikka levyjä onkin hyllyssä useita tuhansia. Popmusiikki ei edusta minulle mitään niin suurta, että minun tulisi perustaa sille elämänideologiani tai asemoida itseni sen kuluttajaksi ja toteuttajaksi. Se on vain jotakin, jonka keskellä elän, kuten monen muunkin asian keskellä. Tällä, ja vain tällä asennoitumisella voi mielestäni päästä ydinkysymysten äärelle ja yli tuollaisesta "tämä on hienoa, tuo ei, tässä on sielua ja tuo on tekot... (en edes pysty kirjoittamaan tuota maailman kirotuinta mukatermiä) ...jotain muuta"-löpinästä, mikä on relevanttia ainoastaan nuorisolehden sivuilla.
Mutta niin tai näin, popmusiikista, elokuvista ja vaikkapa kirjallisuudesta puhuminen on aina kiinnostavaa. Kovin usein kiinnostus vain lopahtaa kesken keskustelun, kun huomaa joutuvansa kliseisten ryöpytysten keskelle. Kun huomaa keskustelukumppanin imeneen itseensä niin voimakkaita olettamuksia tai tarvetta identifioida itsensä diskurssillaan sellaiseen ryhmään, joka on jo määritellyt itsessään, mikä on kelvollista ja mikä ei. Älkää siis tulko opettamaan, mikä on nyt "trendikästä, uskottavaa tai kaupallista" sillä nuo termit eivät merkitse teille itsellennekään sitä, mitä oletatte. Kun puhutaan musiikista, puhuttakoon musiikista ja niin edelleen. Onneksi tapaan myös usein ihmisiä, jotka ovat kukin ominen ajatusrakennelmineen päässeet tuon metalöpinän yli. Terveisiä vaan esimerkiksi levyiltojen veljielle ja siskoille: Jokainen tuo kuultavaksi pari levyä, esittelee ne ja soittaa pari biisiä. Sitten niistä keskustellaan. Eikä puhuta typeryyksiä vaan koitetaan mahdollisimman objektiivisesti arvioida, mikä niissä miellyttää itseä ja mikä ei. Moni on löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita.
PS.
Lisää kiellettyjä sanoja ja fraaseja:
elitistinen norsunluutorni - Älä käytä tätä ikinä yrittäessäsi kuvata esimerkiksi tietyn genren musiikin tekijöiden tai kuluttajien ajattelua. Se taas kerran todistaa vain oman kapeakatseisuutesi.
laskelmoitu tuote - Ole äärimmäisen varovainen tämän kanssa. Yhtyeen, joka säveltää ja sovittaa kuukausitolkulla biisiään mielestään täydellisen valmiiksi, voi myös katsoa laskelmoivan mahdollista tuotteensa menekkiä. Olisiko aidompaa sitten roiskaista keikalla ainoastaan soundchecikssa treenattua materiaalia? Ja levyttää ainoastaan livenä ja ainoastaan vahingossa, julkaista ainoastaan ilmaiseksi verkossa? Älkää itkekö Idolseja, ei niitä teidän laadukkaaseen levyhyllyynne ole tarjottukaan. Tai eihän sitäkään tiedä, mitä sieltä seuraavaksi tulee. Nyt kun Euroviisuissakin alkaa olla rockyhtyeitä... Ajat on taas oudot!
-jokainen keskustelija on omakohtaisten esteettisten mieltymystensä vanki, ja uskoo tietävänsä muita paremmin, mistä puhutaan
-mikäli keskustelija ei pysty asemoimaan itseään populaarikulttuurin kuluttajaksi, hän ei huomaa niitä lukuisista lähteistä tulvivia vaikutteita (media, trendit, yleinen ilmapiiri, ...) jotka vaikuttavat hänen kulloiseenkin arvioonsa.
-mikäli keskustelija ei arvosta esimerkiksi popmusiikkia niin paljon, että katsoisi perehtyneensä siihen, hän uskoo silti oman mielipiteensä muita oikeammaksi.
Ja koska Okapiru tietää, Okapiru kertoo:
-Ei ole olemassa objektiivista tapaa arvioida populaarikulttuuria populaarikulttuurin sisältä.
-Ei ole mahdollista arvioida populaarikulttuuria sen ulkopuolelta.
Näiden kahden lauseen yhdistelmä on joko paradoksi tai yksinkertainen väitelause: Ei ole mahdollista arvioida populaarikulttuuria objektiivisesti. Kuitenkin niin yritetään tehdä koko ajan. Ja miksi? Koska arvoasetelmat ovat kuuluneet siihen aina ja oleellisesti. Levyjä on listattu, trendejä on kartoitettu, uusi sukupolvi on aina halunnut näyttää edellisille, kuinka asiat tehdään paremmin, omalaatuisemmin, tehokkaammin tai hienommin. Populaarikulttuuri on aina ollut kilpailua yleisöstä ja myyntiluvuista. "Vähemmän kaupallinen" alagenre kilpailee aivan samalla tavoin omasta yleisöstään, ainoastaan hiukan elitistisemmin. Elitistisintä lajia edustavat tietysti ääri-ilmiöt, kuten äärimetalli, äärikonemusiikki tai äärimikähyvänsä.
Olen olevinani kummajainen tässä joukossa. Koetan siis kumota populaarikulttuuriparadoksin olemalla mahdollisimman sisällä ja imemällä mahdollisimman paljon tietoa sellaisesta, mitä en pidä juurikaan arvokkaana. Tämä jos mikä olisi lynkkaamiseen oikeuttava tunnustus. Pidänkö John Lennonia maailmankaikkeuden kekseliäimpänä popsäveltäjänä? Kyllä, mutta oikeastaan se ei ole juurikaan merkittävämpi saavutus, kuin sen venäläismiehen, joka aikanaan kehitti Tetriksen. Pidänkö Freddie Mercurya ylivoimaisesti kaikkien aikojen parhaana rocklaulajana? Toki, mutta saan samalla tavoin iloa vaikkapa Hergen sarjakuvista. Pidänkö Opethia upeimpana progemetalliyhtyeenä mitä maa päällään kantaa? Pidän toki, mutta Mikael Åkerfeldtin musiikin lisäksi saan voimakkaita tuntemuksia vaikkapa meren tuoksusta. Eikä edes Opethin musiikki tule meille siivoamaan tai maksa vuokraani. En siis perusta elämääni musiikin kuuntelulle vaikka levyjä onkin hyllyssä useita tuhansia. Popmusiikki ei edusta minulle mitään niin suurta, että minun tulisi perustaa sille elämänideologiani tai asemoida itseni sen kuluttajaksi ja toteuttajaksi. Se on vain jotakin, jonka keskellä elän, kuten monen muunkin asian keskellä. Tällä, ja vain tällä asennoitumisella voi mielestäni päästä ydinkysymysten äärelle ja yli tuollaisesta "tämä on hienoa, tuo ei, tässä on sielua ja tuo on tekot... (en edes pysty kirjoittamaan tuota maailman kirotuinta mukatermiä) ...jotain muuta"-löpinästä, mikä on relevanttia ainoastaan nuorisolehden sivuilla.
Mutta niin tai näin, popmusiikista, elokuvista ja vaikkapa kirjallisuudesta puhuminen on aina kiinnostavaa. Kovin usein kiinnostus vain lopahtaa kesken keskustelun, kun huomaa joutuvansa kliseisten ryöpytysten keskelle. Kun huomaa keskustelukumppanin imeneen itseensä niin voimakkaita olettamuksia tai tarvetta identifioida itsensä diskurssillaan sellaiseen ryhmään, joka on jo määritellyt itsessään, mikä on kelvollista ja mikä ei. Älkää siis tulko opettamaan, mikä on nyt "trendikästä, uskottavaa tai kaupallista" sillä nuo termit eivät merkitse teille itsellennekään sitä, mitä oletatte. Kun puhutaan musiikista, puhuttakoon musiikista ja niin edelleen. Onneksi tapaan myös usein ihmisiä, jotka ovat kukin ominen ajatusrakennelmineen päässeet tuon metalöpinän yli. Terveisiä vaan esimerkiksi levyiltojen veljielle ja siskoille: Jokainen tuo kuultavaksi pari levyä, esittelee ne ja soittaa pari biisiä. Sitten niistä keskustellaan. Eikä puhuta typeryyksiä vaan koitetaan mahdollisimman objektiivisesti arvioida, mikä niissä miellyttää itseä ja mikä ei. Moni on löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita.
PS.
Lisää kiellettyjä sanoja ja fraaseja:
elitistinen norsunluutorni - Älä käytä tätä ikinä yrittäessäsi kuvata esimerkiksi tietyn genren musiikin tekijöiden tai kuluttajien ajattelua. Se taas kerran todistaa vain oman kapeakatseisuutesi.
laskelmoitu tuote - Ole äärimmäisen varovainen tämän kanssa. Yhtyeen, joka säveltää ja sovittaa kuukausitolkulla biisiään mielestään täydellisen valmiiksi, voi myös katsoa laskelmoivan mahdollista tuotteensa menekkiä. Olisiko aidompaa sitten roiskaista keikalla ainoastaan soundchecikssa treenattua materiaalia? Ja levyttää ainoastaan livenä ja ainoastaan vahingossa, julkaista ainoastaan ilmaiseksi verkossa? Älkää itkekö Idolseja, ei niitä teidän laadukkaaseen levyhyllyynne ole tarjottukaan. Tai eihän sitäkään tiedä, mitä sieltä seuraavaksi tulee. Nyt kun Euroviisuissakin alkaa olla rockyhtyeitä... Ajat on taas oudot!
Kommentit