white cluster



-Kuunteletko oikeasti tällaista musiikkia?
-Hmm... en nyt heti keksi kuinka voisin kuunnella tätä "leikisti". Vastaus olkoon siis kyllä.
-No mitä tuostakin muka saa?

Yritetään vastata.

Ensimmäiset puolitoista minuuttia ovat nopeatempoista 12/16-tahtilajin perusriffittelyä. Tonaalinen keskus heijaa periaatteessa kahden toisistaan puolen sävelaskeleen päässä olevan mollisoinnun väliä, tritonusta käytetään paljon. Mikael maalailee parhaalla death-örinällään.

Still it came passing by
The pieces weaved together rose the sun
And fooled me with another day
The knocking message called for my life

Sealed the spell of my scrawny body
Soil to skin, my next of kin
Damp air grasped, stole the words
And greeted me with a hiss

Alun rakenne on selkeä A-B-A-B, ja eniten huomio kiinnittyy polveilevaan riffiin ja siihen, kuinka sulavasti koko ajan keikutaan kahden sävellajin välillä. Soundimaailma on lämmin ja täyteläinen. Ilmassa on teksntikaltainen uhkaava vääjäämättömyys, kohtalo tai toteutus. Alkuosa voisi jatkua pidempäänkin mutta se jättää sopivan nälän ja antaa tilaa variaatioille. Esteettinen kokemus on pakahduttava. Tekisi mieli nojata taakse ja antautua kellumaan riffien päälle.

Seuraavat kaksi minuuttia alun teemoja varioidaan hitaammin ja akustisemmin. Särövalli ja örinä katoavat ja niiden tilalle tarjotaan muunnelmia riffeistä puhtailla soundeilla ja koko sointurakennelmaan äärimmäisen hienosti istuva melodia. Melodian kaarissa on pääosin melodisen mollin säveliä, ja jonkinlainen assosiaatio vie Kissin The Elder-levyn eeppishenkisiin popsävellyksiin. Kertoja muuttuu kokijaksi.

This is forgiveness, so I know
Once I repent I seal the lid
I slither for you and I'm dying
I find trust in hate

They wear white for me
Seemingly jaded and lost
I forge myself into your dreams
And here I am your life

Kaunista, alati polveilevaa ja silti yksinkertaista. Edelleen tekisi mieli heittäytyä.
Viiden minuutin kohdalla kaikki pysähtyy.
Akustinen "uusi intro" johdattaa raivokkaan välikkeen kautta siihen, mistä Opeth yleensä tunnetaan - deathprogevariaatioihin. Koko alkupuolen elementit heitetään säkkiin, jota ravistellaan. Sooloilujen ohella kuullaan koko ajan uusia toistoja rytmisistä, melodisista ja soinnullisista teemoista. Yhdeksän minuutin kohdalla kaikki alkaa olla ohi. Outron soittaa yksinäinen kitara.

Hangman, clutching at his tools
I will come for you

The noose is tied
Murmur through the crowd
Plunging into anywhere but here

Cloak-captured sighs of relief
As the primal touch brought me back
And the last sight I did see is still here
Beckoning right behind me

Kappaleen loputtua tulee hiukan kylmä olo. Tähänkö se jo päättyi? Haluan lisää, haluan uudelleen.
Enkä osaa selittää tätä paremmin.
Paitsi, että nautin joka sekunnista. Tackar.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ei kerrota kaikkea kellekään

Yleisö näkee ja kuulee vain lopputuloksen. Yleisö ei tiedä mitä kulisseissa tapahtui. Kuuluuko yleisön tietää, jos kolmen minuutin tekemiseen kului 25 vuotta? Syventääkö se kokemusta? Entä jos joku biisi on sävelletty samana aamuna, kun se äänitettiin ja miksattiin? Jos jokin on kypsynyt pitkään alitajunnassa, mutta tulostuu ulos vasta viime sekunnilla? Mitä se kenellekään kuuluu? Takahuone, “kurkista kulisseihein”, demystifikaatio, “näin se tehtiin” ja taiteilijan omat niksit. Niitä minä tänään pohdin. Sovitaanko, että kerrotaan vain se, mikä on tarinan kannalta hyödyllistä?
Lue kokonaan >>

Kuunnellaanko nykyään enää musiikkia?

Kuva
Kuunnellaanko nykyään enää musiikkia? Tämä oli se lopullinen kysymyksen muoto, johon monen mutkan kautta vellonut ajatusvyyhti lopulta purkautui ja kiteytyi. Kunnellaanko? Nykyään enää? Onko sillä enää merkitystä? Alunperin (vielä pari tuntia sitten) kysymys olisi kuulunut: onko todella niin, että kaikenlainen populaarimusiikki on viimeisen 20 vuoden aikana yksipuolistunut niin rajusti, että kohta on olemassa enää kolme popbiisiä, jotka kaikki levyttävät uudelleen ja uudelleen? Vai onko se vain minun mielikuvitustani? Onko populaarikentän musiikkitarjonta aivan yhtä rikasta kuin mitä se oli 90-luvulla tai 80-luvulla? Miksi minusta ei tunnu siltä? Olen nyt viettänyt kaksi tuntia järjestellen levyhyllyäni. Parvekkeen ovi auki, lämmin kesäyö, oluttakin. Kaukaa kumisee WKND-festivaalin EDM, mutta minä olen kuunnellut instrumentaaliversioita menneiden vuosikymmenten iskusävelmistä, hiukan afrofunkkia, vanhoja tangoja, laulelmia, jatsia, kaikenlaista. Samalla olen koittan...
Lue kokonaan >>

Itkupotkuraivari

Mittavan uran sekä rocktähtenä että studiokitaristina tehnyt Steve Lukather on julkaissut nettiin järjettömän katkeran ja sekavan vuodatuksen siitä, kuinka ennen oli kaikki paremmin. ( seuraavan päivän lisäys: vuodatus on vuodelta 2015, mutta sitä en myöhään illalla huomannut, kun itse somessa jaettu teksti ärsytti niin paljon.) Ennen levyttämään pääsivät vain harvat ja valitut ja heidän piti oikeasti olla hyviä, ennen artisteille maksettiin kunnolla ja levy-yhtiöt oikeasti arvostivat musiikkia ja antoivat levytyssessioihin kunnon budjetit, kun nykyään tehdään vain hittihakuista pikaruokaa ja ahneet levy-yhtiöt pitävät valtaosan säälittävistä striimaustuloistakin. Ei oo helppoo. Mikä tässä Luken tekstissä (jota tuhannet innokkaasti peukuttavat, kommentoivat ja jakavat) sitten mättää? No minä kerron: siinä mättää ihan kaikki. Se on sekava kokoelma toisiinsa liittymättömiä väitteitä, ja karmeinta kaikessa on tämän musiikin superammattilaisen kyvyttömyys (tai haluttomuus) ymmärtää...
Lue kokonaan >>