Luca Gargano

Typeryys manifestoituu nykyään enemmän kuin ennen, kiitos internetin. Tämä itsestäänselvyys ei kuitenkaan jää itsenäiseksi tapahtumaksi vaan sillä on myös seurauksia. Typeryyden kvantitatiivinen kasvu kiihdyttää oravanpyörää, harkitsemattomat ja perusteettomat asenteet leviävät näytöiltä mieliin ja arkipuheeseen. Olemme pahassa suossa. Kuka sanoi että läntinen maailma olisi nyt huomattavasti tyhmempi kuin joitakin vuosikymmeniä sitten? Ja mitä me voimme tehdä? Paradoksaalistahan tämä on. Nyt kun "kaikki maailman tieto" on helposti saatavilla, luulisi olevan aikaa ajatella enemmän. Eikö meidät erota muusta faunasta se, että osaamme ja haluamme ajatella ja ymmärtää? Vai olenko ymmärtänyt aivan väärin? PS. Luin tänään ihmisten blogeja ja kaikenlaisia typeryyksiä enemmän minua huolestutti eräs jo vakavan maanisia piirteitä saanut katkeruusblogi. Mikseivät ihmiset tajua mennä eteenpäin elämässään, katsoa peiliin ja sanoa itselleen "opin jotain, huomenna on paremmin". Min...

Ystäväni kysyi millaisesta pianomusiikista pidän. Vastasin ajattelematta että ainakin Beethovenista, Chopinista sekä Glenn Gouldin soittamista Bachin Goldberg-muunnelmista. Sitten muistin monia mainioita jazzpianisteja, muiden muassa isäni suosikin Oscar Petersonin. Jazz-seikkailun jälkeen palasin kuitenkin klasarin pariin. Youtube osoittautui taas parhaaksi kaveriksi. Tämän viikon pianistimme olkoon italialainen legenda Arturo Benedetti Michelangeli (5. tammikuuta 1920 Brescia – 12. kesäkuuta 1995 Lugano), jota on luonnehdittu suurimmaksi italialaiseksi pianistiksi 1900-luvulla, Ferruccio Busonin jälkeen. Michelangeli on lisäksi toiminut useiden tunnettujen pianistien opettajana. Hänen oppilaisiinsa ovat kuuluneet Martha Argerich, Maurizio Pollini ja Gianni Urso. (lähde: Wikipedia) Michelangeli Plays The Ballade (YouTube) Wikipedia kertoo myös hauskan anekdootin: Micheangeli soitti vain silloin, kun kaikki ehdot täyttyivät ja hän saattoi antaa parastaan. Hän peruutti monia konsertte...

Liian kiire ei saa olla. Kuulin eilen miehestä, jolla oli kaikkea paitsi aikaa nauttia omaisuudestaan: perheestään, kodistaan, läheisistään, esineistään tai asioistaan, edes työstään. Ristiriitaista tässä onkin se, että juuri tuo työ vei miehen kaiken ajan ja voimat. Työ, joka oli kenties tuonut hänelle osan maallisesta hyvinvoinnista, aiheutti kuitenkin yleisen pahoinvoinnin, joka lopulta kulminoitui sydänkohtaukseen viisikymppisenä. Ei, hän ei kuollut. Pääsee kuulemma pian kotiin sairaalasta. Mutta oppiko hän tästä mitään? Näkeekö hän nyt asiat toisin silmin? Jättääkö hän työkiireistä osan sivuun, hengailee vaimonsa ja lastensa kanssa? Katseleeko hän jokusen näkemättä jääneen elokuvan, lukaiseeko pari mainiota romaania? Keksiikö hän vuokrata viikoksi vuoristomökin ja lähteä perheen kanssa laskettelemaan? Vai onko hänellä ainoastaan kiire hoitaa kaikki tällä viikolla rästiin jääneet työt? Kiire on ehkä turhin tekosyy mihinkään. Mitä sitten jos jotakin ei nyt ehtinytkään tehdä? Maailma...

Befana on vanha noita, joka lentelee yöllä 6. tammikuuta lasten luo ja tuo heille karkkia. Sain kaksi jättimäistä sukkaa täynnä makeisia. Italialainen perinne on lähtöisin legendasta, jossa itäisten maiden viisaat tietäjät (joita oli alunperin kaiketi parikymmentä, mutta vain kolme pääsi määränpäähänsä) kysyivät vanhalta rouvalta reittiä Beetlehemiin. Nainen ei jaksanut lähteä oppaaksi, alkoi myöhemmin katua ja on siitä lähtien jakanut lahjoja kaikille lapsille, koska joku heistä on tuo vastasyntynyt odotettu lapsi. Suurin piirtein näin ainakin. Viikko Napolissa takana ja olen samanaikaisesti jo tottunut täällä olemiseen mutta poden myös lievää koti-ikävää. Perjantaina odottaakin taas tuttu ja turvallinen On the Rocks. Mikäs siinä. Makeiset kannan kotiin sillä pelkkä niiden näkeminen aiheutti sokeriähkyn. Täällä syödään muutenkin koko ajan kaikkea herkullista.

Etäisyys antaa asioille oikeat mittasuhteet, sanotaan. On totta että niin ajallinen kuin maantieteellinen etäisyys tekee asioista vähemmän tärkeitä. Niin aika korjaa haavat, mutta niin se myös vähentää kaiken mieluisan merkitystä. Mikä on nostalgia? Tunne katoaa välittömästi kun siihen yrittää tarttua. Mikä on valokuvan merkitys? Tai miten tärkeä on toiselle puolen maapalloa jäänyt asetelma? Toisin sanoen mikä on "oikea mittasuhde"? Eikö se ole täysin riippuvainen omasta sijainnista suhteessa arvioitavaan kohteeseen, niin spatiaalisesti kuin temporaalisesti? Ja kun kerran olemme joka hetki ajan ja paikan vankeja, olkaamme läsnä, tässä ja nyt. Näitä ajatellessa alkoi vuoteni 2009, pari päivää sitten.

Kannattaa uppoutua vastakkaisten peilien luomaan syvyyden illuusioon ja antautua metatason metatasolle. Sillä tavoin säilyttää jonkun aiemman tason koskemattomana. On myös virkistävää nostaa päänsä pinnan yläpuolelle ja todeta että esitys onnistui ja kaikki poistuivat tyytyväisinä, toiset loppuratkaisuun ja toiset saamaansa jännitykseen. Sillä mitä me muka muuta kaipaisimme kuin jotain mikä kutittaa, jotain mitä päivitellä ja jotain mitä muistella. Uusi vuosi ei merkitse minulle mitään, omani alkoi jo kauan sitten. Nyt korkeintaan korjaan sadon.