pianomusiikkia

Ystäväni kysyi millaisesta pianomusiikista pidän. Vastasin ajattelematta että ainakin Beethovenista, Chopinista sekä Glenn Gouldin soittamista Bachin Goldberg-muunnelmista. Sitten muistin monia mainioita jazzpianisteja, muiden muassa isäni suosikin Oscar Petersonin. Jazz-seikkailun jälkeen palasin kuitenkin klasarin pariin. Youtube osoittautui taas parhaaksi kaveriksi.

Tämän viikon pianistimme olkoon italialainen legenda Arturo Benedetti Michelangeli (5. tammikuuta 1920 Brescia – 12. kesäkuuta 1995 Lugano), jota on luonnehdittu suurimmaksi italialaiseksi pianistiksi 1900-luvulla, Ferruccio Busonin jälkeen. Michelangeli on lisäksi toiminut useiden tunnettujen pianistien opettajana. Hänen oppilaisiinsa ovat kuuluneet Martha Argerich, Maurizio Pollini ja Gianni Urso. (lähde: Wikipedia)

Michelangeli Plays The Ballade (YouTube)



Wikipedia kertoo myös hauskan anekdootin: Micheangeli soitti vain silloin, kun kaikki ehdot täyttyivät ja hän saattoi antaa parastaan. Hän peruutti monia konsertteja, usein hän lopetti soittamisen jopa kesken konsertin, ja syynä saattoi olla konsertin järjestäjien hankkima huono piano. Hän saapui usein konsertteihin mukanaan oma pianonsa, jonka hän osasi täydellisesti koota ja jälleen purkaa.

Tammikuisen illan kirjahyllyn järjestely sai uuden tunnelman.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ei kerrota kaikkea kellekään

Yleisö näkee ja kuulee vain lopputuloksen. Yleisö ei tiedä mitä kulisseissa tapahtui. Kuuluuko yleisön tietää, jos kolmen minuutin tekemiseen kului 25 vuotta? Syventääkö se kokemusta? Entä jos joku biisi on sävelletty samana aamuna, kun se äänitettiin ja miksattiin? Jos jokin on kypsynyt pitkään alitajunnassa, mutta tulostuu ulos vasta viime sekunnilla? Mitä se kenellekään kuuluu? Takahuone, “kurkista kulisseihein”, demystifikaatio, “näin se tehtiin” ja taiteilijan omat niksit. Niitä minä tänään pohdin. Sovitaanko, että kerrotaan vain se, mikä on tarinan kannalta hyödyllistä?
Lue kokonaan >>

Kuunnellaanko nykyään enää musiikkia?

Kuva
Kuunnellaanko nykyään enää musiikkia? Tämä oli se lopullinen kysymyksen muoto, johon monen mutkan kautta vellonut ajatusvyyhti lopulta purkautui ja kiteytyi. Kunnellaanko? Nykyään enää? Onko sillä enää merkitystä? Alunperin (vielä pari tuntia sitten) kysymys olisi kuulunut: onko todella niin, että kaikenlainen populaarimusiikki on viimeisen 20 vuoden aikana yksipuolistunut niin rajusti, että kohta on olemassa enää kolme popbiisiä, jotka kaikki levyttävät uudelleen ja uudelleen? Vai onko se vain minun mielikuvitustani? Onko populaarikentän musiikkitarjonta aivan yhtä rikasta kuin mitä se oli 90-luvulla tai 80-luvulla? Miksi minusta ei tunnu siltä? Olen nyt viettänyt kaksi tuntia järjestellen levyhyllyäni. Parvekkeen ovi auki, lämmin kesäyö, oluttakin. Kaukaa kumisee WKND-festivaalin EDM, mutta minä olen kuunnellut instrumentaaliversioita menneiden vuosikymmenten iskusävelmistä, hiukan afrofunkkia, vanhoja tangoja, laulelmia, jatsia, kaikenlaista. Samalla olen koittan...
Lue kokonaan >>

Itkupotkuraivari

Mittavan uran sekä rocktähtenä että studiokitaristina tehnyt Steve Lukather on julkaissut nettiin järjettömän katkeran ja sekavan vuodatuksen siitä, kuinka ennen oli kaikki paremmin. ( seuraavan päivän lisäys: vuodatus on vuodelta 2015, mutta sitä en myöhään illalla huomannut, kun itse somessa jaettu teksti ärsytti niin paljon.) Ennen levyttämään pääsivät vain harvat ja valitut ja heidän piti oikeasti olla hyviä, ennen artisteille maksettiin kunnolla ja levy-yhtiöt oikeasti arvostivat musiikkia ja antoivat levytyssessioihin kunnon budjetit, kun nykyään tehdään vain hittihakuista pikaruokaa ja ahneet levy-yhtiöt pitävät valtaosan säälittävistä striimaustuloistakin. Ei oo helppoo. Mikä tässä Luken tekstissä (jota tuhannet innokkaasti peukuttavat, kommentoivat ja jakavat) sitten mättää? No minä kerron: siinä mättää ihan kaikki. Se on sekava kokoelma toisiinsa liittymättömiä väitteitä, ja karmeinta kaikessa on tämän musiikin superammattilaisen kyvyttömyys (tai haluttomuus) ymmärtää...
Lue kokonaan >>