Luca Gargano

Yleensä kun käy ilmi, että olen opiskellut kielitiedettä, saan vastata seuraaviin kysymyksiin:"Ahaa, eli mitä kieliä siis opiskelit?" sekä "etkö siis oppinut ensimmäistäkään kieltä"? Monen muun alan kohdalla teoreettinen lähestyminen tuntuu luonnollisemmalta. Kysyykö joku muka matematiikan opiskelijalta "minkälaisia laskuja osaat laskea" tai valtiotieteilijältä "opitko ministeriksi"? Tai mistä minä tietäisin, ehkä kysyykin. Empiirinen kokemukseni kuitenkin osoittaa, ettei ns. kaduntallaajalla ole aavistustakaan siitä, mitä kielitiede tutkii. Yleensä heitän vastaukseksi "tutkimme miten kieli toimii" tai jos haluan vaihtaa aihetta "teemme sanakirjoja". Joskus innokkaimpina opiskeluaikoina olen antautunut baarimonologiin, jossa olen koettanut selventää kielitieteen saloja vihkiytymättömille, kenties toivoen jonkinlaista arvonnostoa tuolle tieteistä monimuotoisimmalle, kaikkea sivistystä ylläpitävää kieltä tarkkailevalle valtavall...

Talven kestänyt tauko oli hyvä asia: Koskelainen kypsyi harjoitustyöstä ja sivuprojektista oikeaksi tekijäksi, nousi ja lähti omaan suuntaansa. Nyt äänitetään vimmatusti, ja ehkäpä jo ensi viikolla on uutisoitavaa. Asioita on nimittäin perusteilla.

Odotan kärsimättömänä vastausta hakemukseeni. Yksi pieni myöntö, ja sitten olen astunut uuteen lokeroon tässä yhteiskuntamme hierarkiassa: aion ryhtyä yrittäjäksi! En tiedä mikä minua vaivaa paitsi tunne. Tunne on tärkein. Soleil.

Ai miksi olen laittanut tälle blogille varoituksen aikuissisällöstä? Höh, no tietysti siksi koska tämä ei ole lapsille. Kuten elokuvia, myös tekstejä on olemassa aikuisille sekä lapsille. Olin tänään Tavastialla lastenkonsertissa, ja se oli mahtavaa. Lapsilla pitää olla oma maailmansa, oma lasten todellisuus, ja on upeaa, että me aikuiset jaksamme ja haluamme luoda heille sellaisia. Lapsen ei pitäisi pudota julmaan ja raakaan aikuisten maailmaan liian nopeasti vaan vähitellen - ikävä kyllä moni lapsi kipataan siihen maailmaan kovin nopeasti. Jos jotain toivon mahdollisimman paljon omalle lapselleni, niin se on pitkä ja onnellinen lapsuus, jonka aikana voidaan yhdessä opetella maailman moninaisia asioita ja puhua sitten vähitellen niistä vähemmänkin mukavista jutuista, joita kuitenkin on olemassa. Odotan malttamattomana sitä hetkeä, kun saan kertoa asioista, paikoista, eläimistä, kielistä, musiikista ja mistä hyvänsä, tarinoida ja vitsailla ja nähdä pienen tyttöni kasvavan ja hahmottava...

Jos Suomessa haluaa lauantai-iltana katsoa tv-viihdettä, se on mitä todennäköisimmin englanninkielistä. Niin se on varmasti muinakin iltoina, mutta nyt sattuu olemaan lauantai. Juuri tällä hetkellä Ykköseltä tulee BBC:n sarja, kakkoselta yhdysvaltalainen elokuva, kuten myös Kolmoselta, Neloselta, Subilta ja Teemalta. Höpökanavat Liv ja Jim näyttävät halpoja amerikkalaisia höpöohjelmia. Ainoa poikkeus on vitoskanava, josta tulee parhaillaan Ruotsin viisufinaali. Selattuani kanavat läpi suljin telkkarin. Minulla ei ole periaatteessa mitään englannin kieltä vastaan. Se on oikein kätevä lingua franca maailman turuilla ja toreilla, sillä on myös erittäin laadukasta kirjallisuutta ja se on monen populaarikulttuurimuodon, kuten vaikkapa jazzin tai rockin, ykköskieli. Mutta nyt olen taas hetkeksi saanut yliannostuksen sekä englannin kieltä että kaikkea kielen mukanaan tuomaa kulttuurillista ainesta, koko kielen mukana kulkevaa arvo- ja asennemaailmaa, joka uhkaa tehdä koko (läntisestä) maailma...

Nyt on tulevaisuus. Kun Aku Ankka meni 1970-luvun taskukirjassa tulevaisuuteen, oli jo 80-luvulla lentäviä autoja. Koko lapsuuteni aikakäsitys kulminoitui lähestyvän vuosituhannen vaihteen odotukseen. Se oli jokin edessä oleva suuri merkkipaalu, piste, josta ei olisi paluuta. Sitten se tuli. Koneet eivät sammuneet, lentokoneet eivät pudonneet, missään ei räjähdellyt kuin ilotulitteita ja maapallokin jatkoi tasaista matamistaan. Sen jälkeen tuli hankalasti nimettävä nollavuosikymmen ja nyt jo 2010-luku. Tänä vuonna loppuu Mayojen kalenteri, ja erilaisia maailmanloppuja on jo tullut niin monta, että päätä huimaa. Valtaosa kirjallisuuden ja elokuvien tulevaisuusfiktioista on jo menneisyyttä: 1984, 1999, 2000, 2001, 2012. Wellsin Aikakoneen päämäärään on sen sijaan hiukan turhan pitkä aika, jotta sitä viitsisi edes odottaa. Voin siis todeta, että tässä sitä nyt ollaan - tulevaisuudessa, jota lapsena pelonsekaisin tuntein odotettiin. "È questa la vita che sognavo da bambino?" (...

Nyt on tulevaisuus. Kun Aku Ankka meni 1970-luvun taskukirjassa tulevaisuuteen, oli jo 80-luvulla lentäviä autoja. Koko lapsuuteni aikakäsitys kulminoitui lähestyvän vuosituhannen vaihteen odotukseen. Se oli jokin edessä oleva suuri merkkipaalu, piste, josta ei olisi paluuta. Sitten se tuli. Koneet eivät sammuneet, lentokoneet eivät pudonneet, missään ei räjähdellyt kuin ilotulitteita ja maapallokin jatkoi tasaista matamistaan. Sen jälkeen tuli hankalasti nimettävä nollavuosikymmen ja nyt jo 2010-luku. Tänä vuonna loppuu Mayojen kalenteri, ja erilaisia maailmanloppuja on jo tullut niin monta, että päätä huimaa. Valtaosa kirjallisuuden ja elokuvien tulevaisuusfiktioista on jo menneisyyttä: 1984, 1999, 2000, 2001, 2012. Wellsin Aikakoneen päämäärään on sen sijaan hiukan turhan pitkä aika, jotta sitä viitsisi edes odottaa. Voin siis todeta, että tässä sitä nyt ollaan - tulevaisuudessa, jota lapsena pelonsekaisin tuntein odotettiin. "È questa la vita che sognavo da bambino?" (...