Suutari ja lesti
Agatha Christien murhamysteerin tulee tapahtua 1900-luvun alkupuolella (1920-1950-luvulla), ja epäiltynä tulee olla brittiaristokraatteja, eurooppalaista yläluokkaa ja sensellaista väkeä, joka keskustelee joutilaana aurinkomajoissaan, ajaa avoautoillaan raveihin ja pitää illalliskutsuja kartanoissaan. Muunlaiseen ympäristöön sijoittuva tarina ei toimi, yhtä hyvin, sillä siitä puuttuvat Christien luomat ennakkopuitteet, oikeaan tunnelmaan vievät raamit. Miten muka jossain lännensaluunassa istuttaisiin hiljaa kuuntelemassa kun seriffi kertoo kuinka asiat menivätkin, tai olisiko mysteerissä samaa charmia, jos se tapahtuisi nykypäivän Pietarissa! Ei, viime vuosisadan alkupuolisko ja brittiyläluokka tarvitaan jotta tarina olisi "oikea" Christie. Tapahtumapaikka voi toki olla Englannin ja Manner-Euroopan lisäksi jokin lähialue, kuten vaikkapa Niilin suisto.
Christien Death Comes as the End (suom. Kaikki päättyy kuolemaan,1945) tapahtuu muinaisessa Egyptissä. Lukija on järkyttynyt: missä Poiron viikset ja tarinaa kertova Hastings? Missä Marple ja tarinat St Merry Meadin kukkakauppiaan tyttärestä? Missä rikas kilpa-autoihin hurahtanut perijätär, yksin viihtyvä sotaveteraani, antiikkikauppias, kartanossaan viihtyvä professori ja tulisesti rakastunut näyttelijä, joka ei tiedä olevansa professorin avioton lapsi? Miten tähän faaraoiden aikaan sijoitettuun tarinaan pitäisi suhtautua?
Joku on laittanut pippuria olueen!
AC/DC soittaa uudella levyllään progea!
Asiakas on hämmentynyt.
Milloin luova tekijä on ajanut itsensä nurkkaan niin, että on syntynyt muotti josta ei voi luistaa? Ilmeisesti jossain niillä main, kun keikahdetaan taiteesta viihteen puolelle. Sellaista rajaa on tietty mahdotonta määritellä tarkasti, mutta jossain mystisellä suosion hetkellä lakkasimme lukemasta romaania tai edes dekkaria ja luimmekin vain tuttua ja turvallista agathaa samalla tavoin, kuin kuuntelemme AC/DC:tä tai montaa muuta "tyylinsä vakiinnuttanutta" artistia: emme kuuntele (tai kuule) enää puhdasta musiikkia vaan ainoastaan artistin yhden tulkinnan itsestään ja omasta olemisestaan, ja kun se pönkittää jo olemassa olevaa mielikuvaa, koemme että näin on hyvä.
Haluaisinko kuulla AC/DC:n progelevyn? Iron Maidenin jazzlevyn? Kiinnostaisiko kuulla tyylinsä vaihtaneen Kari Peitsamon oopperametalliyhtyettä? Esimerkkeihin piti hakea koomisuutta, mutta asiahan on vakava: yleisö ei halua taiteilijalta mitään muuta kuin sitä lajia, josta se jo pitää! Vai oliko se viihteentekijältä?
Kannattaa harkita vakavasti jos mielii viihdealalle: pian voi huomata olevansa lestinsä vanki.
Christien Death Comes as the End (suom. Kaikki päättyy kuolemaan,1945) tapahtuu muinaisessa Egyptissä. Lukija on järkyttynyt: missä Poiron viikset ja tarinaa kertova Hastings? Missä Marple ja tarinat St Merry Meadin kukkakauppiaan tyttärestä? Missä rikas kilpa-autoihin hurahtanut perijätär, yksin viihtyvä sotaveteraani, antiikkikauppias, kartanossaan viihtyvä professori ja tulisesti rakastunut näyttelijä, joka ei tiedä olevansa professorin avioton lapsi? Miten tähän faaraoiden aikaan sijoitettuun tarinaan pitäisi suhtautua?
Joku on laittanut pippuria olueen!
AC/DC soittaa uudella levyllään progea!
Asiakas on hämmentynyt.
Milloin luova tekijä on ajanut itsensä nurkkaan niin, että on syntynyt muotti josta ei voi luistaa? Ilmeisesti jossain niillä main, kun keikahdetaan taiteesta viihteen puolelle. Sellaista rajaa on tietty mahdotonta määritellä tarkasti, mutta jossain mystisellä suosion hetkellä lakkasimme lukemasta romaania tai edes dekkaria ja luimmekin vain tuttua ja turvallista agathaa samalla tavoin, kuin kuuntelemme AC/DC:tä tai montaa muuta "tyylinsä vakiinnuttanutta" artistia: emme kuuntele (tai kuule) enää puhdasta musiikkia vaan ainoastaan artistin yhden tulkinnan itsestään ja omasta olemisestaan, ja kun se pönkittää jo olemassa olevaa mielikuvaa, koemme että näin on hyvä.
Haluaisinko kuulla AC/DC:n progelevyn? Iron Maidenin jazzlevyn? Kiinnostaisiko kuulla tyylinsä vaihtaneen Kari Peitsamon oopperametalliyhtyettä? Esimerkkeihin piti hakea koomisuutta, mutta asiahan on vakava: yleisö ei halua taiteilijalta mitään muuta kuin sitä lajia, josta se jo pitää! Vai oliko se viihteentekijältä?
Kannattaa harkita vakavasti jos mielii viihdealalle: pian voi huomata olevansa lestinsä vanki.
Kommentit