Viikko vapaana verkosta
Suuren osan töistään ja vapaa-ajastaan verkossa viettävä henkilö kokeili elää viikon käymättä kertaakaan netissä.
Olen kaiketi nettiaddikti. Ei, se on vanhanaikaista. Kymmenen vuotta sitten puhuttiin verkkoriippuvuudesta jos netissä vietti useita tunteja päivittäin, mutta nykyään verkko on kaikkialla, se kuuluu oleellisesti kaikkeen elämään. Verkossa ovat niin kannettavat laitteet, kuin puhelimet ja pelimasiinat, ja outoa olisikin, jos joku ei käyttäisi koskaan internetiä. Toisten elämä nyt vain tapahtuu hiukan enemmän netissä, toisten vähemmän. Minun kuuluu enemmän: siellä on osa työstä, harrastuksista sekä suunnilleen kaikki kontaktit - puhelinta tulee käytettyä vain välittömiin viesteihin kuten "Moi, olen alaovella, tulisitteko avaamaan?" tai isovanhemmille soitteluun.
Maanantai 30.7. - ensimmäinen päivä
Ärsyynnyn heti aamusta jostakin aivan turhasta mielipiteestä, jota olen eksynyt lukemaan. Olisi kiire ja muutakin tekemistä, mutta minä käytän aikaani lukien hölmöjä mielipiteitä keskusteluista, joihin minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista sidettä, osaa tai arpaa. Miksi minä luen näitä, miksi minä tuhlaan aikaani näihin!? Nyt on kesä. Oletko lomalla? Minulta kysyttiin, olenko lomalla ja vastasin "no miten nyt freelanceri on lomalla." Niin, miten se on? Varmaankin niin, ettei tee mitään. Olen myös jotenkin stressaantunut ja turhautunut - koko ajan pitäisi tehdä jotain, eikä minulla ole aikoihin ollut aikaa kunnolla koota ajatuksiani tai pohtia syntyjä syviä. Yöpöydällä on viisi keskeneräsitä kirjaa - niitä ei koskaan jaksa lukea montaa aukeamaa kun illatkin kuluvat uutis- ja mielipidevirtaa seuraten.
Olen joskus haaveilllut vikosta ilman nykyteknologiaa. Ajatella, kokonainen viikko ilman konetta, puhelinta, ehkä jopa sähköä… Entä jos olisi edes ilman verkkoa? Jos kokeilisi nyt heti? Ollako myös ilman puhelinta? Se ei onnistu nyt ilman järjestelyjä. On treenejä sovittavana, ihmisiä tavoitettavana, tärkeitä merkkipäiväonnitteluja ja muuta puheltavaa. Mutta verkko. Olisi kuin vuonna 1996! Silloin oli kyllä kännykkä: asiat hoidettiin puhelimitse ja tekstareitakin oli, mutta ei oltu riippuvaisia netistä, koska se ei vielä yltänyt joka paikkaan. Eihän sillä voinut edes maksaa laskuja.
Kokeillaanpa heti!
Laitan lomavastaajan sähköpostiin "Olen lomalla / Gone fishing / Ciao" ja viestin Faceen ettei minua tavoita viikkoon kuin puhelimitse. Hiukan ennen puoltapäivää päätän eristäytyä netistä kokonaiseksi viikoksi: ainoa poikkeus saa olla jokin puhelin/tekstariliikenne, joka käyttää tietämättäni verkkoa. Mutta siis: ei emailia, verkkoselainta, nettiradioita, ei edes puhelimen appsien päivitystä, eli ei MITÄÄN verkon yli tapahtuvaa liikennettä. Puhelinkin voisi olla kuin 90-luvun puolivälissä, eli päällä vain välillä.
Ensimmäinen päivä sujuu hienosti. Meinaan pari kertaa vahingossa vilkaista puhelimalla Facea tai Amppareita, mutta muistan aina viime tingassa ettei se ole nyt sallittua. Läppäristä laitoin koko wlanin pois päältä ja pöytäkoneeseen en aio koskea koko viikkoon. Enkä pleikkariin, sillä sekin on netissä. Mikä muu meillä on netissä? Hmm… joku kello ehkä? Ei nyt tule mieleen.
Tiistai 31.7. - toinen päivä
Keksin koko ajan hienoja Fb-statuksia. Teksisi mieli googalata jonkun levyn tiedot. Entä uutiset? Pyh, luin paperihesarin ja näin tv-uutiset - mikä voisi nyt heinäkuussa muka olla kiireisempää? Kävin Espoossa ja meinasin kaivaa puhelimesta navigaattorin - ei, sekin käyttää nettiä. Päätin löytää perille aivan luomuna. Onkohan jokin lasku pahasti rästissä? En yksinkertaisesti aio maksaa laskuja tällä viikolla tai hoitaa muitakaan pankkiasioita.
Kotiin palatessa jäin ruuhkaan Kehä I:lle: Konalassa oli "kaatunut lasti tielle" kertoi infokyltti. Normaalisti oiisin sinä seistessä tsekannut uutisista mistä on kyse ja laittanut jonkun manailevan statuspäivityksen vaan nyt rummuttelin rattiin ja laulelin keksimääni melodianpätkää.
Kotona muistin kuinka oikeita levyjä on kiva kuunnella: soitin LP-levyjä, luin kirjaa ja katsoin mitä tv:stä tulee.
Tajusin yhtäkkiä lähettäneeni tosi oudon mailin eräälle yhteistyökumppanille myöhään sunnuntai-iltana. Olin unohtanut erään toisen viestin joss asiasta oli jo sovittu ja kirjoitin, kuin emme olisi asiasta puhuneetkaan, mikä varmasti näyttää vastaanottajasta todella oudolta. Hävettää ja pitäisi viestiä heti ja selittää asia väsymyksellä, mutten mahda sille nyt mitään. Palaan asiaan heti ensi maanantaina klo 12.00 jälkeen.
Keskiviikko 1.8. - kolmas päivä
Aamiaisella soi hieno LP-levy, päätän kirjoitaa tästä viikosta blogimerkinnän. NYT JO tuntuu paremmalta. Pitäisiköhän nettiä rajoittaa vastaisuudessa aina?
Pohdin paljonko aikaa netissä kuluu päivittäin. Mihin se aika menee? Siihen liittyvät huvi ja hyöty sekä vain tottumus ja turtumus. Nytkin huomaan ajattelevani nettiä: ajattelen tämän tekstin julkaisua, mihin laitan linkin, miten esittelen sen. Ajattelen myös jotain Fb-kavereitani. No, saavat nyt pärjätä ilman minua. Takaisin keittiöpuuhiin!
Päivällä käytiin Korkeasaaressa ja siellä oli mukavaa. Kesken kierroksen tajusimme, ettei kartta sattunut mukaan - sellaisenhan voisi googlata! Nykyään voi tosiaan googlata kaikenlaista. Monen monta kertaa kesken pöytäkeskustelunkin on googlattu faktoja tai termejä sekä yhtäkiä keksitty näyttää joku hauska youtube-video. Päätän pärjätä ilman karttaa.
Miten anekdootteja ennen kerrottiin kun ei voinut sujuvasti googlata illallispöydässä? Ulkomuististako?
Mitä ihmisen oikeastaan tarvitsee enää tietää tai muistaa, kun kaikki mahdollinen tieto on saatavilla? Hetkinen. Kaikki mahdollinen tietoko? Tuskin. Kaikki mahdollinen nippelitieto ehkä. Yleistyksiä ehkä. Popularisoitua tiedettä ehkä. Propagandaa ja kaikenlaista värittynyttä tekstiä ehkä. Mutta tieto ja tiede, missä ne ovat? Entä syvempi kulttuuri? Kuinka käy runon, joka ei mahdu twiittaukseen? Entä miten käy romaanin, jota kukaan ei suosittele somessa? kuinka käy ristiinviittausten ja intertekstuaalisuuden, jos kukaan ei enää tunne kuin kuuluisimmat sitaatit, ne, jotka löytyvät "shakespeare quotes for greetings"-haulla?
Ennenvanhaan runonlaulaja lauloi satoja säkeistöjä ulkomuistista. Isovanhempamme opettelivat ulkoa vaikka minkälaisia pätkiä Seitsemää veljestä ja Vänrikki Stoolin seikkailuja. itse muistamme joitakin asioita ulkoa, mutta moniko niistä on omaksuttu vimmeisen 10 vuoden aikana, joka on suunnilleen aktiivisen netin käytön aikaa. Moniko? Ja mikä on tulevaisuus? Kukaan ei enää TIEDÄ mistään mitään, vaan yksinkertaisimmatkin asiat googlataan "Mikäs se orava nyt olikaan, joku eläin…" Eikä tarvitse enää seurata muuta kuin Amppareiden viimeisimpiä tai 10 kärjessä listaa?
Onko tämä jokin tyypillinen reaktio, nettiniksat? Että perustellaan itselle ja keksitään pirut seinille? Vierotusoireet? Ei tunnu siltä. Ennemminkin pää kirkastuu. Tajusin, etten ole kirjoittanut näin pitkää blogitekstiä sen jälkeen, kun ryhdyin facebookkaamaan. Siinäkin on yhteys. "Sattumaako?", kysyisi ystäväni.
Torstai 2.8. - neljäs päivä
Heräsin huonoon omaantuntoon - olen googlaillut, en enää kestänyt, sorruin. Sitten tajusin sen olleen vain unta. Siis miten naurettavaa, nyt näen jo unta internetistä ja googlaamisesta! Aloin miettiä, onko Google sittenkin eniten käyttämäni netin muoto. Mitä niitä on: some, uutiset, tietopankit, viestintä, googlaus!
Samettiklubin sivulle on muuten pakko saada muistutus illan klubista -> soitin ystävälleni, jolla on myös admin-oikeudet ryhmään. Ah, delegointia!
Illan aikana juttelen muutamien ystävieni kanssa tästä hankkeestani. Yksi muistelee olleensa kokonaisen viikon ilman nettiä viime vuoden lomamatkalla vuoristomökissä, toinen on mielestään yhtenään ilman nettiä, mutta milloin tuli viimeksi kokonaiset seitsemän vuorokautta täyteen? Sitä hän ei osaa sanoa.
Tietenkin moni elää palojn netin ulkopuolella, mutten silti usko olevani pahimmasta päästä, eli täysin nettieliö. Minulla on harrastuksia ja töitä, joita tehdään kasvokkain ihmisten kanssa. Vietän aikaani ulkona, luen paperikirjoja ja kuuntelen toisinaan musiikkia oikeilta LP-levyiltä. Silti ymmärrän vasta nyt, kuinka suuri osa päivittäisestä elämästäni kuluu verkossa.
Enkä pidä tätä netitöntä viikkoa kovin ihmeellisenä urotyönä, olen aivan varma siitä, että jonkun muun vastaava päiväkirja olisi tyyliin: "ensimmäinen päivä - en käynyt netissä, toinen päivä - en käynyt netissä, kolmas päivä - en käynyt netissä" jne. Mutta kuitenkin tämä on iso asia. Koko ajan tulee asian eri aspekteja mieleen. Tajuan, että rakastan internetiä! Se on harrastukseni ja kumppanini, ehtymätön lähde tietoa, ideoita, löytöjä ja tutkittavaa. Eniten tosiaan rakastan Googlea! Saatan hakea etunimeä tai numerosarjaa tai jotakin yksittäistä sanaa ja katsella minkälaisia hakutuloksia löytyy kuvista, videoista tai teksteistä. Saatan seurata linkkejä ja päätyä lauluntekijän uran tutkimisesta japanilaiseen puutarhaan. Joskus haen videoita eri kaupungeista ja matkailen näin kotisohvallani läppäri sylissä: olen katsellut 10 minuutin kävelyvideon öisillä kauduilla Tokion Roppongissa sekä yleistä ruuhkaa Napolin keskustassa. Google Earthilla olen matkustellut Afrikan pikkukylissä, vuoristoseuduilla ja suurkaupungeissa. Googletan aivan mitä hyvänsä ja ihan koko ajan. Olen löytänyt emuloituja lapsuuden tietokone- ja käsikonsolipelejä (silloin niitä kutsuttiin elektroniikkapeleiksi), elokuvia, kirjoja, kirjastoja, tietopankkeja, kaikkea paljon ja vielä enemmän. Ja silti tiedän netin olevan puutteellinen oikean tiedon osalta - esimerkiksi omaa kiinnostukseni kohdetta kielitieteellistä tekstiä netissä on vielä suhteellisen vähän. Tiedän kuitenkin, että se lisääntyy koko ajan. Sekin on netissä upeaa - se laajenee koko ajan joka suuntaan kuin universumi.
-Kävitkö netissä?
-Joo mä tsekkasin sen jo kokonaan.
-Ahaa, mutta tänään se on taas muutaman prosentin suurempi!
Illalla pienessä humalassa meinaan kerran tarkistaa Facebookin, mutten ehdi edes avata puhelimen lukitusta, kun muistan ettei niin tule nyt tehdä. Mitähän siellä on tällä hetkellä? Varmaankin 37 ilmoitusta, joista 34 liittyy johonkin tapahtumaan tai muuhun ei suoranaisesti minulle tarkoitettuun, pari tyyppiä on tykännyt jostain statuksesta ja kuvasta ja joku lienee kommentoinut ilmoitustani pysyä viikon poissa verkosta. Mitä sitten, mietin.
Perjantai 3.8. - viides päivä
Nukuin pikään enkä herättyäni ajatellut nettiä. Luin kirjan puolivälistä loppuun ja nousin sitten vasta ylös ja aloin kuunnella keikkaa varten opeteltavia biisejä. Pitäisiköhän syödä tänään ulkona? Onkohan minulla rahaa? En tosiaankaan tiedä, mikä on tilini saldo tällä hetkellä. No, onko tuollakaan nyt niin väliä. Ei sen miinuksella pitäisi olla, ja pian pitäisi tulla myös pari keikkaliksaa, tai sitten ne ovat jo tulleet. Vuokra pitäisi maksaa, sen teen heti ensimmäisenä maanantaina kun saan taas käyttää nettiä.
Olen ehkä jotenkin rauhoittunut. Tai sitten kuvittelen. Joka tapauksessa nyt tuntuu taas syntyvän pidempiä ajatusketjuja ja parempia ideoita kuin siinä ylilatautuneessa tilssa, johon olin ajanut itseni jatkuvilla uutisilla, statuksilla ja keskustelukommenteilla. Liikaa tauhkaa. Otanko ne liian vakavasti? Otanko henkilökohtaisena loukkauksena, jos joku on mielestäni idiootti ja väärää mieltä ja kirjoittaa sen julkisesti nettiin?
Alan pohtia ärsyttäviä nettiryhmiä - yksi ovat kielipoliiseiksi itseään kutsuvat pilkunviilaajat, jotka ovat harvemmin opiskelleen suomen kieltä, yleensä muistelevat jotain vanhoja nyrkkisääntöjä väärin ja "loukkaantuvat" kun joku kirjoittaa puhekieltä tai murretta tai jonkun epäsanan kuten "enään". Ajatella. Olen itsekin opettanut toimittajaoppilailleni, ettei "enään" ole suomen kielen sana. Olen aina olettanut, että kyse on hyperkorrektiosta, eli sana enää on virheellisesti korjattu enääniksi kun on haluttu yrittää puhua hienommin. Ilmeisesti mielessä on ollut vastaava sanapari tänää ja tänään, ja enää on myöskin koettu puhekieliseksi muodoksi vaikka se tosiasiassa onkin ainoa okea muoto. Oikea ja oikea. Kieli elää ja kehittyy koko ajan ihmisten käytössä, sanat muuttuvat, muodot vaihtuvat ja kielitoimisto korjaa harkitusti suosituksiaan kun tietyt sanat yleistyvät, muuttavat merkitystään tai jäävät vanhanaikaisiksi. Miksi tämä "enään" on nyt jäänyt minua vaivaamaan? Ehkä siksi, että se tuntuu istuvan paremmin tiettyjen tuttujeni puheeseen - tamperelaisten! Hmm. Onko kyse sattumasta vai onko "enään" sittenkin hyperkorrektion lisäksi myös murresana? Vai onko se hyperkorrektio lainkaan? Jospa se onkin murresana, jossa lopun n-äänne on jäänne jostakin muusta? En tiedä enkä oikeastaan ole niin kiinnostunut, että lähtisin selvittämään sanan alkuperää. Siitä sen sijaan olen varma, että "enään" on ollut ihmisten puheessa jo ainakin 40 vuotta. Teema näytti metroaiheisia dokumentteja, joista yksi oli 1970-luvun alusta, ja siinä haastateltava puhui korostetun kapulaisesti ja sanoi "enään". Myös vuonna 1972 tehdyssä kuunnelmassa sanottiin "enään". Yleensä kun todetaan ettei se ole suomen kielen sana, yksi järkyttyy, toinen ihmettelee, kolmas myhäilee "minäpä tiesin tämän"-ilmeellään ja neljäs näyttää siltä, ettei voisi vähempää kiinnostaa. Moni siis käyttää tätä sanaa enää-sanan rinnalla ihan sujuvasti ja kenties jopa huomaamattaan. "Enään" lipsahtaa helposti, jos seuraava sana vaikkapa alkaa vokaalilla. Miksi sitä pitäisi sitten vastustaa niin kiihkeästi? Keneltä se on pois, vaikka sanakirjaan merkittäisiinkin "enään po. enää" tai vaikka jopa "enää (joskus myös enään)"? Miksi enään-sanaa syrjitään noin pahasti? Sehän on jo yli nelikymppinen, minuakin vanhempi, kiusattu. Haluan puolustaa pientä ja kiusattua. Päätän aloittaa kansainliikkeen enään-sanan hyväksymistä varten. Senkin teen heti maanantaina netissä.
Olen tämän perjantain aikana istunut kahvilassa, käynyt kaupungin keskustassa lahjaostoksilla ja viettänyt mukavaa aikaa kotona, syönyt hyvin ja kuunnellut musiikkia. Kertaakaan ei ole enää tullut sellaista kouristuksenomaista tunnetta, että olisi pakko "tsekata pari juttua netistä". Parin jutun tsekkaaminen on oikeastaan pahinta, sillä se tehdään yleensä silloin kun ei välttämättä olisi aikaa tai voisi tehdä muutakin. Parin jutun tsekkaaminen on minulla kierrosta sähköposti-Facebook-Ampparit-joku muu sivu -> sähköposti-Facebook-Ampparit - joku muu sivu, ja tätä saattaa jatkua monta tuntia. Usein joku tsättäilee Facebookissa tai Skypessä, ehkä katselen jonkun suositellun videon tai kuuntelen pari biisiä Spotifysta samalla kun lueskelen ihmisten statuksia tai kiihkeitä nettikeskusteluja, joiden argumentit ovat typeriä kuin ratapölkky. Miksi? Miksi käytän aikaani sellaiseen, aikaa, jota voisi käyttää paljon muuhunkin? Tämän lisäksi saatan jumittua pelaamaan. Pelaamaan! Aikuinen mies. No, olin lapsena aina sitä mieltä, että aikuinen tekee mitä huvittaa koska se voi. On toki hienoa, että olen näin aikuisena todistanut tämän lapsuuden hypoteesini miltei oikeaksi. Aikuinen tekee mitä voi ja joskus jopa mitä haluaa. Tähän täytyy tulla muutos! Aion vastedes rajoittaa omaa nettiaikaani - ainakin tuota parin jutun tsekkailuaikaa. Pitäisikö vallan aikatauluttaa somen ja uutissivujen käyttö? Josko päiväsaikaan pyrkisinkin tekemään vain suunnilleen hyödyllisiä asioita - etsimään tietoa, joka liittyy työhön tai johonkin meneillään olevaan projektiin. Josko viihdesurffailu eli parin jutun tsekkailu tapahtuisi vain itamyöhäisellä ennen nukkumista? Ja silloinkin vain, mikäli ei juuri ole hyvää kirjaa luettavana, mikä ei tietenkään ole koskaan? Tätä täytyy vielä pohtia. Ratkaisu löytyy kyllä!
Lauantai 4.8. - kuudes päivä
Aamukahvilla tuntuu ankealta: pitäisi tehdä jotain. Haluan töihin! Onneksi on töitä, joita voin tehdä ilman nettiä, kuten opetella biisejä, editoida äänityksiä, skannata skannattavia asioita, järjestellä papereita… no, ainakin jotain.
Olin sukujuhlissa, juteltiin hetki netittömyydestä, ja pari muutakin oli sitä mieltä, että keskittyäkseen töihinsä pitää sulkea netti pois kokonaan. Illalla tein hiukan hommia koneella mutta lopulta uppouduin taas kesälukemistoon. Tänään ei ole juurikaan käynyt mielessä mikään nettiin liittyvä. Kirjaa luettuani jäin katselemaan olympialaisia, sitten nukahdin ja lopulta heräsin parahiksi rikossarjan alkuun. Sen jälkeen tv:stä tulikin todella erikoista ohjelmaa. Enhän minä oikeastaan edes katsele tv:tä, mitä täältä oikein tulee yöllä?
Sunnuntai 5.8. - seitsemäs päivä
klo 03.10
Tv:ssä on vihainen tyttö. Kello on muutamaa minuuttia yli kolme, ja parikymppisessä mimmissä on jotakin tuttua. Hän höpöttää tuskastuneena kierroksesta, johon ei ole saanut oikeaa vastausta, ja ruudulla näkyy tulitikkupeli, jossa kahta tikkua siirtämällä pitää muodostaa mahdollisimman suuri luku. Tyttö haluaisi antaa 800 euroa oikean vastauksen antajalle, mutta on jotenkin turhautuneen oloinen ja sanookin sen ääneen. Hän "haluaisi päästä jo toiseen peliin". Me kaikki haluaisimme, baby. Tytön ääni kuulostaa rasittuneelta, hänellä ei ole paljoa sanottavaa mutta hänen täytyy silti puhua koko ajan. Tämä on nykyajan tv-huumoria - pidetään nuoria ihmisiä läpi yön pienessä studiokopissa puhumassa kameralle, kunnes he lopulta aamuyöstä juttelevat aivan mitä sattuu.
Tyttö koittaa selittää, kuinka suuri summa 800 euroa on ja mitä kaikkea sillä voisi tehdä. Hän hokee myös kuinka helppo tehtävä on, ja kuinka hän "haluaa" antaa rahat jollekin ja päästä eteenpäin peleissä. Tyttö vaikuttaa jo kiukkuiselta, miltei uhkaavalta. Vetoaako tällainen tosiaan nykyään? Eikö kannattaisi kokeilla perinteisiä keinoja: kohteliaisuutta, hymyä, flirttiä? Ehkä sellainen on nykyään yliarvostettua, kuten kaikenlainen tyylikkyyskin.
Nyt tyttö lähti lepäämään, tilalle tuli tatuoitu poika. "On tärkeetä et sä lähet mukaan koska tää raha lähtee heti samantien kun tuee oikea vastaus." Ahaa, siksi on siis tärkeää, että juuri minä osallistuisin? Nyt poika puhuu hemmotteluviikonlopusta ja hotelleista. Kenelle tätä ohjelmaa tehdään? Moniko tuonne soittaa? Paljonko siitä tulee rahaa Maikkarille? Vanhanaikaisten chattien aikaan ymmärsin ansaintalogiikan, nyt se on hämärän peitossa. Jään ennemmin miettimään näiden juontajaharjoittelijoiden tyyliä tai tyylittömyyttä sekä aikoja ja tapoja. Ylen olympialaislähetyksen selostaja päätti lähetyksen sanomalla "kiitos ja anteeksi". Niinkö paljon hän arvostaa lähetystään? Että lopettaa sen vitsisanontaan, joka oli vanhentunut jo vuoden 1984 Los Angelesin kisojen aikaan? Eikö Ylelläkään haluta tehdä sivistynyttä ja asiallista ohjelmaa, jota voi toki tehdä pilke silmäkulmassa mutta ei omaa ohjelmaa halventaen? Toisaalta miksi Ylen pitäisi olla jotenkin muita asiallisempi tai laadukkaampi? Eikö senkin kuulu kuvastaa aikoja ja tapoja? Ehkä typeryys ei olekaan aikamme suurin synti vaan välinpitämättömyys. Se, ettei sillä ole justiinsa niin väliä mitä sitä sanoo tai tekee. Turha nipottaa.
Joku soittaa lähetykseen, kertoo hiukan olutta nautiskelevansa. "Sehän kuulostaa todella mukavalta", sanoo juontaja. Soittaja esittää vastauksensa, joka on väärä vastaus. Kierros lähtee alusta, eli juontaja höpöttää taas itsekseen kymmenen minuuttia kunnes seuraava yrittäjä päästetään linjoille. Ideana onkin siis ottaa kymmenen minuutin aikana mahdollisimman paljon soittajia vastaamaan "karsintakysymyksiin", ja näin yhtä pääkysymystä voidaan pitää ruudulla tuntitolkulla, ja se alkaa ärsyttää jokaista, joka on kyllin tollo tai humalassa katsoakseen tätä pidempään. Nerokasta!
"No nii, nyt saatii taas hommat toimimaan, juontajalle huikka vettä ja saatiin ääni kurkkuun takaisin, ja ei muta ku pelaamaan, mulla on 800 euroa tässä ja jos sä oot ollu tarkkana ku porkkana koko lähetyksen, niin oot varmaan kirjottanu ylös ne mitä on jo arvattu. Hei nyt aletaankin pelaamaan vähän isommilla rahoilla, laitetaan tuhat euroa pottiin. Mä oon täällä seuraavat neljä tuntia." Kaikenlaista.
En olisi ikinä nähnyt tätäkään ohjelmaa, jos olisin tsekkaillut jotain netistä.
klo 04.15
En saanut unta joten avasin ystäväni lähettämät Faith No More -liveäänitykset 90-luvun Suomen-keikoilta. Kuuntelin Lepakossa äänitettyä keikkaa, jossa olin itse 17-vuotiaana paikalla. Samoin vuoden -92 Jäähalli ja -93 Ruisrock. Tätäkö se on, nuoruusnostalgia? Se taju, ettei kukaan tule ikinä tekemään mitään tämän veroista. Se taju, että minä olin tuolla ja voin yhä olla samassa tilassa, tilassa joka on ennemmin tunnelma ilman aikaa ja paikkaa. Tosin siihen liittyy 18-vuotiaan kaikkivoipaisuus ja tunne siitä, että maailma on avoin eteen levitetty tarjotin ja itse on etuoikeutettu käymään siihen käsiksi - ettei mikään ole kauhean vakavaa mutta kaikki on. SIlloin halusi kaikkea tulevaa, kiihkeänä antautui menoon, välillä nukkumatta ja syömättä. Nykyään arvostaa enemmän hyvää ruokaa kuin likaisia vaatteita Ruissalon rantavellissä. Mutta voiko tämän purkaa osiin? Voiko tämän kohdata puhtaan tieteellisesti, analysoida sen kaiken, mitä Faith No More merkitsee minun nuoruudelleni sekä varhaiselle aikuisuudelle? Ehkä sen voisi kiteyttää ajatukseen siitä, että en ainoastaan voi tehdä mitä hyvänsä, vaan minun täytyykin tehdä, tulee ilmaista itseään ja tehdä asioita. Olenko aina noudattanut sitä? En. Olen usein ollutkin mukavuudenhaluinen nössykkä, mennyt aidan matalasta kohdasta ja asettanut viihtymisen intohimon edelle. Sitten hukkasin intohimon ja koetin olla välillä akateeminen mediahenkilö, välillä dramaattinen taiteilija ja välillä viihteen moniosaaja. Kannustiko Faith No More johonkin näistä? Eipä kai. Mutta mitä sitten. Se oli joku bändi San Franciscosta eivätkä he minua tunteneet vaikka pari kertaa tavattiinkin. "Please don't put your life in the hands of a rock'n'roll band" lauloi Oasis-mies 90-luvulla, ja minähän oikeastaan toteutin FNM-ideologiaa omalla tavallani tekemällä juurikin kaikenlaista, mikä aina kulloinkin tuntui hienolta, makealta tai vain helpolta ja mukavalta - mitä sitä kulloinkin kaipasi. Mutta voi hyvänen aika, että tämä kuulosti hienolta. Mark Bowen. As the Worm Turns. RV. Be Aggressive. Land of Sunshine. Death March. Falling to Pieces. Ei, kyllähän ne tunsivat minut. Ne lauloivat juuri minulle silloin. Niin sen täytyy olla. Tiesivät kaiken porvoolaisesta nuorestamiehestä. On se kyllä jännä.
klo 12.30
Luin rauhassa sunnuntaihesarin kannesta kanteen. Toimittaja huhuili samankaltaisen positiivisen kielenhuollon perään, mistä minäkin olen usein haaveillut. Torsti kertoi ketkä ovat osallistuneet sekä kesä- että talviolympialaisiin ja Toinen mies oli hauska. Tallinnaan pääsisi halvalla, samoin Berliiniin. Luin varmasti jokaista lehden juttua ainakin pari riviä. Netti-Hesarissa en varmastikaan lukisi yhtä paljon minua varsinaisesti kiinnostamattomia juttuja, netissähän käytännössä silmäillään otsikoita, ja usein itse teksti pitää klikata erikseen auki toisin kuin paperilehdessä, jossa se on jo edessä levitettynä.
Klikata auki. Tuo on yksi netin ominaisuuksista, johon moni mielestäni kompastuu. Kuvitellaan, että ihmiset klikkailevat kaikenlaista auki, ja niinhän he varmasti usein tekevätkin, klikkailevat auki monenlaista, mutta eivät KAIKENlaista. Siinä on vissi ero. Klikkaaminen edellyttää kuitenkin lukijan huomiota ja toimintaa, eräänlaista ostopäätöstä: ja ihminen analysoi sekunnin murto-osassa, onko hänellä mielenkiintoa, aikaa ja viitsimystä klikata juuri tuon linkin teksti auki. Nettimediaa ylistävät tahot ennustavat vuoroin paperilehden ja vuoroin radion tai tv:n kuolemaa, mutta he sivuuttavat tämän elintärkeän yksityiskohdan: niissä ei tarvitse KLIKATA mitään auki. Kaikki on jo ja tulee jo. Itse asiassa juuri tämä ominaisuus on radion valtti, se mikä tulee pitämään sen nopeimpana tiedonvälitysmediana varmasti vielä kymmeniä ellei satoja vuosia: sitä ei tarvitse katsoa eikä klikkailla ja uusimmat uutiset tulevat sieltä välittömästi ja nopeimmin suoraan ihmisen korvaan ja siten tietoon. Vasta kun verkko saadaan kytkettyä suoraan aivoihin, on radio ohitettu nopeudessa, ja sen sijaan kun verkko kantaa vihdoin pian sujuvasti joka paikkaan, tulee ääniradioista varmasti tv-kanavia merkittävämpi media. Mutta tähän liittyy pari muutakin psykologista tekijää sekä ohjelmapoliittista havaintoa, joita en viitsi tässä julkisesti esitellä, sillä minulla on takataskussa pari radioideaa, joita haluan itse päästä toteuttamaan. Radioalan ammattilaiset ja isojen mediatalojen ihmiset unohtakoon siis äskeiset rivit.
Keksin aamupäivän aikana myös muutaman töihin liittyvän tutkittavan asian, jotka laitoin muistilistalleni. Huomenna tulee paljon googlattavaa!
Loppupäivän opettelin keikkasetin biisejä ja lueskelin. Illalla Usain Bolt voitti miesten satasen. Kuvittelin ystävieni Bolt-aiheisia Fb-statuksia.
Maanantai 6.8. - kahdeksas päivä
Nousin aikaisin ylös ja kävin lenkillä. Ajatus kulki hienosti juostessa. Mitä tämä viikko on opettanut? Siihen on ehkä vielä turhan aikaista vastata, mutta ainakin olenmielestäni ehtinyt ajatella enemmän asioita kuin aiemmin - keskittyä. Ainakin vähän.
Nyt oikoluen tästä tekstistä typot ja hiukan toistoa, sitten - huu - avaan internetin! Kello on tasan yksitoista.
Ensimmäisenä avasin sähköpostin. Mitä sinne on tullut? Mitä olen missannut? Incoming messages 56. Jaahas.
Suuri osa viesteistä oli tiedotteita ja mainoksia, välitöntä reagointia vaativia viestejä oli 12 kappaletta.
Seuraavaksi Facebook, joka jännittää ehkä hiukan enemmän kuin sähköposti.
Apua! Notifications 125. Viestejä on kuusi kappaletta ja kaveripyyntöjä kaksi.
Kahlattuani viestit tulin siihen tulokseen, että maailma on matanut oikein hienosti radallaan vaikka minä olen ollut viikon poissa verkosta. Tämä oli hieno viikko, ja aion varmasti jalostaa kuluneiden päivien oivalluksia jatkossa. Tärkeintä lienee se, että osaa välillä olla kahlaamatta kaikenlaista turhaa. Jollekin tämä lienee itsenstäänselvyys, minä tarvitsin tämän irtioton. Ja ehkä tähänkin loppuun sopii lavennettuna ajatuksena säveltäjämestari Sibeliuksen kuuluisa sitaatti "Älä koskaan kirjoita yhtään turhaa nuottia."
Mukavaa elokuun jatkoa, ollaan välillä myös offlinessa!
Olen kaiketi nettiaddikti. Ei, se on vanhanaikaista. Kymmenen vuotta sitten puhuttiin verkkoriippuvuudesta jos netissä vietti useita tunteja päivittäin, mutta nykyään verkko on kaikkialla, se kuuluu oleellisesti kaikkeen elämään. Verkossa ovat niin kannettavat laitteet, kuin puhelimet ja pelimasiinat, ja outoa olisikin, jos joku ei käyttäisi koskaan internetiä. Toisten elämä nyt vain tapahtuu hiukan enemmän netissä, toisten vähemmän. Minun kuuluu enemmän: siellä on osa työstä, harrastuksista sekä suunnilleen kaikki kontaktit - puhelinta tulee käytettyä vain välittömiin viesteihin kuten "Moi, olen alaovella, tulisitteko avaamaan?" tai isovanhemmille soitteluun.
Maanantai 30.7. - ensimmäinen päivä
Ärsyynnyn heti aamusta jostakin aivan turhasta mielipiteestä, jota olen eksynyt lukemaan. Olisi kiire ja muutakin tekemistä, mutta minä käytän aikaani lukien hölmöjä mielipiteitä keskusteluista, joihin minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista sidettä, osaa tai arpaa. Miksi minä luen näitä, miksi minä tuhlaan aikaani näihin!? Nyt on kesä. Oletko lomalla? Minulta kysyttiin, olenko lomalla ja vastasin "no miten nyt freelanceri on lomalla." Niin, miten se on? Varmaankin niin, ettei tee mitään. Olen myös jotenkin stressaantunut ja turhautunut - koko ajan pitäisi tehdä jotain, eikä minulla ole aikoihin ollut aikaa kunnolla koota ajatuksiani tai pohtia syntyjä syviä. Yöpöydällä on viisi keskeneräsitä kirjaa - niitä ei koskaan jaksa lukea montaa aukeamaa kun illatkin kuluvat uutis- ja mielipidevirtaa seuraten.
Olen joskus haaveilllut vikosta ilman nykyteknologiaa. Ajatella, kokonainen viikko ilman konetta, puhelinta, ehkä jopa sähköä… Entä jos olisi edes ilman verkkoa? Jos kokeilisi nyt heti? Ollako myös ilman puhelinta? Se ei onnistu nyt ilman järjestelyjä. On treenejä sovittavana, ihmisiä tavoitettavana, tärkeitä merkkipäiväonnitteluja ja muuta puheltavaa. Mutta verkko. Olisi kuin vuonna 1996! Silloin oli kyllä kännykkä: asiat hoidettiin puhelimitse ja tekstareitakin oli, mutta ei oltu riippuvaisia netistä, koska se ei vielä yltänyt joka paikkaan. Eihän sillä voinut edes maksaa laskuja.
Kokeillaanpa heti!
Laitan lomavastaajan sähköpostiin "Olen lomalla / Gone fishing / Ciao" ja viestin Faceen ettei minua tavoita viikkoon kuin puhelimitse. Hiukan ennen puoltapäivää päätän eristäytyä netistä kokonaiseksi viikoksi: ainoa poikkeus saa olla jokin puhelin/tekstariliikenne, joka käyttää tietämättäni verkkoa. Mutta siis: ei emailia, verkkoselainta, nettiradioita, ei edes puhelimen appsien päivitystä, eli ei MITÄÄN verkon yli tapahtuvaa liikennettä. Puhelinkin voisi olla kuin 90-luvun puolivälissä, eli päällä vain välillä.
Ensimmäinen päivä sujuu hienosti. Meinaan pari kertaa vahingossa vilkaista puhelimalla Facea tai Amppareita, mutta muistan aina viime tingassa ettei se ole nyt sallittua. Läppäristä laitoin koko wlanin pois päältä ja pöytäkoneeseen en aio koskea koko viikkoon. Enkä pleikkariin, sillä sekin on netissä. Mikä muu meillä on netissä? Hmm… joku kello ehkä? Ei nyt tule mieleen.
Tiistai 31.7. - toinen päivä
Keksin koko ajan hienoja Fb-statuksia. Teksisi mieli googalata jonkun levyn tiedot. Entä uutiset? Pyh, luin paperihesarin ja näin tv-uutiset - mikä voisi nyt heinäkuussa muka olla kiireisempää? Kävin Espoossa ja meinasin kaivaa puhelimesta navigaattorin - ei, sekin käyttää nettiä. Päätin löytää perille aivan luomuna. Onkohan jokin lasku pahasti rästissä? En yksinkertaisesti aio maksaa laskuja tällä viikolla tai hoitaa muitakaan pankkiasioita.
Kotiin palatessa jäin ruuhkaan Kehä I:lle: Konalassa oli "kaatunut lasti tielle" kertoi infokyltti. Normaalisti oiisin sinä seistessä tsekannut uutisista mistä on kyse ja laittanut jonkun manailevan statuspäivityksen vaan nyt rummuttelin rattiin ja laulelin keksimääni melodianpätkää.
Kotona muistin kuinka oikeita levyjä on kiva kuunnella: soitin LP-levyjä, luin kirjaa ja katsoin mitä tv:stä tulee.
Tajusin yhtäkkiä lähettäneeni tosi oudon mailin eräälle yhteistyökumppanille myöhään sunnuntai-iltana. Olin unohtanut erään toisen viestin joss asiasta oli jo sovittu ja kirjoitin, kuin emme olisi asiasta puhuneetkaan, mikä varmasti näyttää vastaanottajasta todella oudolta. Hävettää ja pitäisi viestiä heti ja selittää asia väsymyksellä, mutten mahda sille nyt mitään. Palaan asiaan heti ensi maanantaina klo 12.00 jälkeen.
Keskiviikko 1.8. - kolmas päivä
Aamiaisella soi hieno LP-levy, päätän kirjoitaa tästä viikosta blogimerkinnän. NYT JO tuntuu paremmalta. Pitäisiköhän nettiä rajoittaa vastaisuudessa aina?
Pohdin paljonko aikaa netissä kuluu päivittäin. Mihin se aika menee? Siihen liittyvät huvi ja hyöty sekä vain tottumus ja turtumus. Nytkin huomaan ajattelevani nettiä: ajattelen tämän tekstin julkaisua, mihin laitan linkin, miten esittelen sen. Ajattelen myös jotain Fb-kavereitani. No, saavat nyt pärjätä ilman minua. Takaisin keittiöpuuhiin!
Päivällä käytiin Korkeasaaressa ja siellä oli mukavaa. Kesken kierroksen tajusimme, ettei kartta sattunut mukaan - sellaisenhan voisi googlata! Nykyään voi tosiaan googlata kaikenlaista. Monen monta kertaa kesken pöytäkeskustelunkin on googlattu faktoja tai termejä sekä yhtäkiä keksitty näyttää joku hauska youtube-video. Päätän pärjätä ilman karttaa.
Miten anekdootteja ennen kerrottiin kun ei voinut sujuvasti googlata illallispöydässä? Ulkomuististako?
Mitä ihmisen oikeastaan tarvitsee enää tietää tai muistaa, kun kaikki mahdollinen tieto on saatavilla? Hetkinen. Kaikki mahdollinen tietoko? Tuskin. Kaikki mahdollinen nippelitieto ehkä. Yleistyksiä ehkä. Popularisoitua tiedettä ehkä. Propagandaa ja kaikenlaista värittynyttä tekstiä ehkä. Mutta tieto ja tiede, missä ne ovat? Entä syvempi kulttuuri? Kuinka käy runon, joka ei mahdu twiittaukseen? Entä miten käy romaanin, jota kukaan ei suosittele somessa? kuinka käy ristiinviittausten ja intertekstuaalisuuden, jos kukaan ei enää tunne kuin kuuluisimmat sitaatit, ne, jotka löytyvät "shakespeare quotes for greetings"-haulla?
Ennenvanhaan runonlaulaja lauloi satoja säkeistöjä ulkomuistista. Isovanhempamme opettelivat ulkoa vaikka minkälaisia pätkiä Seitsemää veljestä ja Vänrikki Stoolin seikkailuja. itse muistamme joitakin asioita ulkoa, mutta moniko niistä on omaksuttu vimmeisen 10 vuoden aikana, joka on suunnilleen aktiivisen netin käytön aikaa. Moniko? Ja mikä on tulevaisuus? Kukaan ei enää TIEDÄ mistään mitään, vaan yksinkertaisimmatkin asiat googlataan "Mikäs se orava nyt olikaan, joku eläin…" Eikä tarvitse enää seurata muuta kuin Amppareiden viimeisimpiä tai 10 kärjessä listaa?
Onko tämä jokin tyypillinen reaktio, nettiniksat? Että perustellaan itselle ja keksitään pirut seinille? Vierotusoireet? Ei tunnu siltä. Ennemminkin pää kirkastuu. Tajusin, etten ole kirjoittanut näin pitkää blogitekstiä sen jälkeen, kun ryhdyin facebookkaamaan. Siinäkin on yhteys. "Sattumaako?", kysyisi ystäväni.
Torstai 2.8. - neljäs päivä
Heräsin huonoon omaantuntoon - olen googlaillut, en enää kestänyt, sorruin. Sitten tajusin sen olleen vain unta. Siis miten naurettavaa, nyt näen jo unta internetistä ja googlaamisesta! Aloin miettiä, onko Google sittenkin eniten käyttämäni netin muoto. Mitä niitä on: some, uutiset, tietopankit, viestintä, googlaus!
Samettiklubin sivulle on muuten pakko saada muistutus illan klubista -> soitin ystävälleni, jolla on myös admin-oikeudet ryhmään. Ah, delegointia!
Illan aikana juttelen muutamien ystävieni kanssa tästä hankkeestani. Yksi muistelee olleensa kokonaisen viikon ilman nettiä viime vuoden lomamatkalla vuoristomökissä, toinen on mielestään yhtenään ilman nettiä, mutta milloin tuli viimeksi kokonaiset seitsemän vuorokautta täyteen? Sitä hän ei osaa sanoa.
Tietenkin moni elää palojn netin ulkopuolella, mutten silti usko olevani pahimmasta päästä, eli täysin nettieliö. Minulla on harrastuksia ja töitä, joita tehdään kasvokkain ihmisten kanssa. Vietän aikaani ulkona, luen paperikirjoja ja kuuntelen toisinaan musiikkia oikeilta LP-levyiltä. Silti ymmärrän vasta nyt, kuinka suuri osa päivittäisestä elämästäni kuluu verkossa.
Enkä pidä tätä netitöntä viikkoa kovin ihmeellisenä urotyönä, olen aivan varma siitä, että jonkun muun vastaava päiväkirja olisi tyyliin: "ensimmäinen päivä - en käynyt netissä, toinen päivä - en käynyt netissä, kolmas päivä - en käynyt netissä" jne. Mutta kuitenkin tämä on iso asia. Koko ajan tulee asian eri aspekteja mieleen. Tajuan, että rakastan internetiä! Se on harrastukseni ja kumppanini, ehtymätön lähde tietoa, ideoita, löytöjä ja tutkittavaa. Eniten tosiaan rakastan Googlea! Saatan hakea etunimeä tai numerosarjaa tai jotakin yksittäistä sanaa ja katsella minkälaisia hakutuloksia löytyy kuvista, videoista tai teksteistä. Saatan seurata linkkejä ja päätyä lauluntekijän uran tutkimisesta japanilaiseen puutarhaan. Joskus haen videoita eri kaupungeista ja matkailen näin kotisohvallani läppäri sylissä: olen katsellut 10 minuutin kävelyvideon öisillä kauduilla Tokion Roppongissa sekä yleistä ruuhkaa Napolin keskustassa. Google Earthilla olen matkustellut Afrikan pikkukylissä, vuoristoseuduilla ja suurkaupungeissa. Googletan aivan mitä hyvänsä ja ihan koko ajan. Olen löytänyt emuloituja lapsuuden tietokone- ja käsikonsolipelejä (silloin niitä kutsuttiin elektroniikkapeleiksi), elokuvia, kirjoja, kirjastoja, tietopankkeja, kaikkea paljon ja vielä enemmän. Ja silti tiedän netin olevan puutteellinen oikean tiedon osalta - esimerkiksi omaa kiinnostukseni kohdetta kielitieteellistä tekstiä netissä on vielä suhteellisen vähän. Tiedän kuitenkin, että se lisääntyy koko ajan. Sekin on netissä upeaa - se laajenee koko ajan joka suuntaan kuin universumi.
-Kävitkö netissä?
-Joo mä tsekkasin sen jo kokonaan.
-Ahaa, mutta tänään se on taas muutaman prosentin suurempi!
Illalla pienessä humalassa meinaan kerran tarkistaa Facebookin, mutten ehdi edes avata puhelimen lukitusta, kun muistan ettei niin tule nyt tehdä. Mitähän siellä on tällä hetkellä? Varmaankin 37 ilmoitusta, joista 34 liittyy johonkin tapahtumaan tai muuhun ei suoranaisesti minulle tarkoitettuun, pari tyyppiä on tykännyt jostain statuksesta ja kuvasta ja joku lienee kommentoinut ilmoitustani pysyä viikon poissa verkosta. Mitä sitten, mietin.
Perjantai 3.8. - viides päivä
Nukuin pikään enkä herättyäni ajatellut nettiä. Luin kirjan puolivälistä loppuun ja nousin sitten vasta ylös ja aloin kuunnella keikkaa varten opeteltavia biisejä. Pitäisiköhän syödä tänään ulkona? Onkohan minulla rahaa? En tosiaankaan tiedä, mikä on tilini saldo tällä hetkellä. No, onko tuollakaan nyt niin väliä. Ei sen miinuksella pitäisi olla, ja pian pitäisi tulla myös pari keikkaliksaa, tai sitten ne ovat jo tulleet. Vuokra pitäisi maksaa, sen teen heti ensimmäisenä maanantaina kun saan taas käyttää nettiä.
Olen ehkä jotenkin rauhoittunut. Tai sitten kuvittelen. Joka tapauksessa nyt tuntuu taas syntyvän pidempiä ajatusketjuja ja parempia ideoita kuin siinä ylilatautuneessa tilssa, johon olin ajanut itseni jatkuvilla uutisilla, statuksilla ja keskustelukommenteilla. Liikaa tauhkaa. Otanko ne liian vakavasti? Otanko henkilökohtaisena loukkauksena, jos joku on mielestäni idiootti ja väärää mieltä ja kirjoittaa sen julkisesti nettiin?
Alan pohtia ärsyttäviä nettiryhmiä - yksi ovat kielipoliiseiksi itseään kutsuvat pilkunviilaajat, jotka ovat harvemmin opiskelleen suomen kieltä, yleensä muistelevat jotain vanhoja nyrkkisääntöjä väärin ja "loukkaantuvat" kun joku kirjoittaa puhekieltä tai murretta tai jonkun epäsanan kuten "enään". Ajatella. Olen itsekin opettanut toimittajaoppilailleni, ettei "enään" ole suomen kielen sana. Olen aina olettanut, että kyse on hyperkorrektiosta, eli sana enää on virheellisesti korjattu enääniksi kun on haluttu yrittää puhua hienommin. Ilmeisesti mielessä on ollut vastaava sanapari tänää ja tänään, ja enää on myöskin koettu puhekieliseksi muodoksi vaikka se tosiasiassa onkin ainoa okea muoto. Oikea ja oikea. Kieli elää ja kehittyy koko ajan ihmisten käytössä, sanat muuttuvat, muodot vaihtuvat ja kielitoimisto korjaa harkitusti suosituksiaan kun tietyt sanat yleistyvät, muuttavat merkitystään tai jäävät vanhanaikaisiksi. Miksi tämä "enään" on nyt jäänyt minua vaivaamaan? Ehkä siksi, että se tuntuu istuvan paremmin tiettyjen tuttujeni puheeseen - tamperelaisten! Hmm. Onko kyse sattumasta vai onko "enään" sittenkin hyperkorrektion lisäksi myös murresana? Vai onko se hyperkorrektio lainkaan? Jospa se onkin murresana, jossa lopun n-äänne on jäänne jostakin muusta? En tiedä enkä oikeastaan ole niin kiinnostunut, että lähtisin selvittämään sanan alkuperää. Siitä sen sijaan olen varma, että "enään" on ollut ihmisten puheessa jo ainakin 40 vuotta. Teema näytti metroaiheisia dokumentteja, joista yksi oli 1970-luvun alusta, ja siinä haastateltava puhui korostetun kapulaisesti ja sanoi "enään". Myös vuonna 1972 tehdyssä kuunnelmassa sanottiin "enään". Yleensä kun todetaan ettei se ole suomen kielen sana, yksi järkyttyy, toinen ihmettelee, kolmas myhäilee "minäpä tiesin tämän"-ilmeellään ja neljäs näyttää siltä, ettei voisi vähempää kiinnostaa. Moni siis käyttää tätä sanaa enää-sanan rinnalla ihan sujuvasti ja kenties jopa huomaamattaan. "Enään" lipsahtaa helposti, jos seuraava sana vaikkapa alkaa vokaalilla. Miksi sitä pitäisi sitten vastustaa niin kiihkeästi? Keneltä se on pois, vaikka sanakirjaan merkittäisiinkin "enään po. enää" tai vaikka jopa "enää (joskus myös enään)"? Miksi enään-sanaa syrjitään noin pahasti? Sehän on jo yli nelikymppinen, minuakin vanhempi, kiusattu. Haluan puolustaa pientä ja kiusattua. Päätän aloittaa kansainliikkeen enään-sanan hyväksymistä varten. Senkin teen heti maanantaina netissä.
Olen tämän perjantain aikana istunut kahvilassa, käynyt kaupungin keskustassa lahjaostoksilla ja viettänyt mukavaa aikaa kotona, syönyt hyvin ja kuunnellut musiikkia. Kertaakaan ei ole enää tullut sellaista kouristuksenomaista tunnetta, että olisi pakko "tsekata pari juttua netistä". Parin jutun tsekkaaminen on oikeastaan pahinta, sillä se tehdään yleensä silloin kun ei välttämättä olisi aikaa tai voisi tehdä muutakin. Parin jutun tsekkaaminen on minulla kierrosta sähköposti-Facebook-Ampparit-joku muu sivu -> sähköposti-Facebook-Ampparit - joku muu sivu, ja tätä saattaa jatkua monta tuntia. Usein joku tsättäilee Facebookissa tai Skypessä, ehkä katselen jonkun suositellun videon tai kuuntelen pari biisiä Spotifysta samalla kun lueskelen ihmisten statuksia tai kiihkeitä nettikeskusteluja, joiden argumentit ovat typeriä kuin ratapölkky. Miksi? Miksi käytän aikaani sellaiseen, aikaa, jota voisi käyttää paljon muuhunkin? Tämän lisäksi saatan jumittua pelaamaan. Pelaamaan! Aikuinen mies. No, olin lapsena aina sitä mieltä, että aikuinen tekee mitä huvittaa koska se voi. On toki hienoa, että olen näin aikuisena todistanut tämän lapsuuden hypoteesini miltei oikeaksi. Aikuinen tekee mitä voi ja joskus jopa mitä haluaa. Tähän täytyy tulla muutos! Aion vastedes rajoittaa omaa nettiaikaani - ainakin tuota parin jutun tsekkailuaikaa. Pitäisikö vallan aikatauluttaa somen ja uutissivujen käyttö? Josko päiväsaikaan pyrkisinkin tekemään vain suunnilleen hyödyllisiä asioita - etsimään tietoa, joka liittyy työhön tai johonkin meneillään olevaan projektiin. Josko viihdesurffailu eli parin jutun tsekkailu tapahtuisi vain itamyöhäisellä ennen nukkumista? Ja silloinkin vain, mikäli ei juuri ole hyvää kirjaa luettavana, mikä ei tietenkään ole koskaan? Tätä täytyy vielä pohtia. Ratkaisu löytyy kyllä!
Lauantai 4.8. - kuudes päivä
Aamukahvilla tuntuu ankealta: pitäisi tehdä jotain. Haluan töihin! Onneksi on töitä, joita voin tehdä ilman nettiä, kuten opetella biisejä, editoida äänityksiä, skannata skannattavia asioita, järjestellä papereita… no, ainakin jotain.
Olin sukujuhlissa, juteltiin hetki netittömyydestä, ja pari muutakin oli sitä mieltä, että keskittyäkseen töihinsä pitää sulkea netti pois kokonaan. Illalla tein hiukan hommia koneella mutta lopulta uppouduin taas kesälukemistoon. Tänään ei ole juurikaan käynyt mielessä mikään nettiin liittyvä. Kirjaa luettuani jäin katselemaan olympialaisia, sitten nukahdin ja lopulta heräsin parahiksi rikossarjan alkuun. Sen jälkeen tv:stä tulikin todella erikoista ohjelmaa. Enhän minä oikeastaan edes katsele tv:tä, mitä täältä oikein tulee yöllä?
Sunnuntai 5.8. - seitsemäs päivä
klo 03.10
Tv:ssä on vihainen tyttö. Kello on muutamaa minuuttia yli kolme, ja parikymppisessä mimmissä on jotakin tuttua. Hän höpöttää tuskastuneena kierroksesta, johon ei ole saanut oikeaa vastausta, ja ruudulla näkyy tulitikkupeli, jossa kahta tikkua siirtämällä pitää muodostaa mahdollisimman suuri luku. Tyttö haluaisi antaa 800 euroa oikean vastauksen antajalle, mutta on jotenkin turhautuneen oloinen ja sanookin sen ääneen. Hän "haluaisi päästä jo toiseen peliin". Me kaikki haluaisimme, baby. Tytön ääni kuulostaa rasittuneelta, hänellä ei ole paljoa sanottavaa mutta hänen täytyy silti puhua koko ajan. Tämä on nykyajan tv-huumoria - pidetään nuoria ihmisiä läpi yön pienessä studiokopissa puhumassa kameralle, kunnes he lopulta aamuyöstä juttelevat aivan mitä sattuu.
Tyttö koittaa selittää, kuinka suuri summa 800 euroa on ja mitä kaikkea sillä voisi tehdä. Hän hokee myös kuinka helppo tehtävä on, ja kuinka hän "haluaa" antaa rahat jollekin ja päästä eteenpäin peleissä. Tyttö vaikuttaa jo kiukkuiselta, miltei uhkaavalta. Vetoaako tällainen tosiaan nykyään? Eikö kannattaisi kokeilla perinteisiä keinoja: kohteliaisuutta, hymyä, flirttiä? Ehkä sellainen on nykyään yliarvostettua, kuten kaikenlainen tyylikkyyskin.
Nyt tyttö lähti lepäämään, tilalle tuli tatuoitu poika. "On tärkeetä et sä lähet mukaan koska tää raha lähtee heti samantien kun tuee oikea vastaus." Ahaa, siksi on siis tärkeää, että juuri minä osallistuisin? Nyt poika puhuu hemmotteluviikonlopusta ja hotelleista. Kenelle tätä ohjelmaa tehdään? Moniko tuonne soittaa? Paljonko siitä tulee rahaa Maikkarille? Vanhanaikaisten chattien aikaan ymmärsin ansaintalogiikan, nyt se on hämärän peitossa. Jään ennemmin miettimään näiden juontajaharjoittelijoiden tyyliä tai tyylittömyyttä sekä aikoja ja tapoja. Ylen olympialaislähetyksen selostaja päätti lähetyksen sanomalla "kiitos ja anteeksi". Niinkö paljon hän arvostaa lähetystään? Että lopettaa sen vitsisanontaan, joka oli vanhentunut jo vuoden 1984 Los Angelesin kisojen aikaan? Eikö Ylelläkään haluta tehdä sivistynyttä ja asiallista ohjelmaa, jota voi toki tehdä pilke silmäkulmassa mutta ei omaa ohjelmaa halventaen? Toisaalta miksi Ylen pitäisi olla jotenkin muita asiallisempi tai laadukkaampi? Eikö senkin kuulu kuvastaa aikoja ja tapoja? Ehkä typeryys ei olekaan aikamme suurin synti vaan välinpitämättömyys. Se, ettei sillä ole justiinsa niin väliä mitä sitä sanoo tai tekee. Turha nipottaa.
Joku soittaa lähetykseen, kertoo hiukan olutta nautiskelevansa. "Sehän kuulostaa todella mukavalta", sanoo juontaja. Soittaja esittää vastauksensa, joka on väärä vastaus. Kierros lähtee alusta, eli juontaja höpöttää taas itsekseen kymmenen minuuttia kunnes seuraava yrittäjä päästetään linjoille. Ideana onkin siis ottaa kymmenen minuutin aikana mahdollisimman paljon soittajia vastaamaan "karsintakysymyksiin", ja näin yhtä pääkysymystä voidaan pitää ruudulla tuntitolkulla, ja se alkaa ärsyttää jokaista, joka on kyllin tollo tai humalassa katsoakseen tätä pidempään. Nerokasta!
"No nii, nyt saatii taas hommat toimimaan, juontajalle huikka vettä ja saatiin ääni kurkkuun takaisin, ja ei muta ku pelaamaan, mulla on 800 euroa tässä ja jos sä oot ollu tarkkana ku porkkana koko lähetyksen, niin oot varmaan kirjottanu ylös ne mitä on jo arvattu. Hei nyt aletaankin pelaamaan vähän isommilla rahoilla, laitetaan tuhat euroa pottiin. Mä oon täällä seuraavat neljä tuntia." Kaikenlaista.
En olisi ikinä nähnyt tätäkään ohjelmaa, jos olisin tsekkaillut jotain netistä.
klo 04.15
En saanut unta joten avasin ystäväni lähettämät Faith No More -liveäänitykset 90-luvun Suomen-keikoilta. Kuuntelin Lepakossa äänitettyä keikkaa, jossa olin itse 17-vuotiaana paikalla. Samoin vuoden -92 Jäähalli ja -93 Ruisrock. Tätäkö se on, nuoruusnostalgia? Se taju, ettei kukaan tule ikinä tekemään mitään tämän veroista. Se taju, että minä olin tuolla ja voin yhä olla samassa tilassa, tilassa joka on ennemmin tunnelma ilman aikaa ja paikkaa. Tosin siihen liittyy 18-vuotiaan kaikkivoipaisuus ja tunne siitä, että maailma on avoin eteen levitetty tarjotin ja itse on etuoikeutettu käymään siihen käsiksi - ettei mikään ole kauhean vakavaa mutta kaikki on. SIlloin halusi kaikkea tulevaa, kiihkeänä antautui menoon, välillä nukkumatta ja syömättä. Nykyään arvostaa enemmän hyvää ruokaa kuin likaisia vaatteita Ruissalon rantavellissä. Mutta voiko tämän purkaa osiin? Voiko tämän kohdata puhtaan tieteellisesti, analysoida sen kaiken, mitä Faith No More merkitsee minun nuoruudelleni sekä varhaiselle aikuisuudelle? Ehkä sen voisi kiteyttää ajatukseen siitä, että en ainoastaan voi tehdä mitä hyvänsä, vaan minun täytyykin tehdä, tulee ilmaista itseään ja tehdä asioita. Olenko aina noudattanut sitä? En. Olen usein ollutkin mukavuudenhaluinen nössykkä, mennyt aidan matalasta kohdasta ja asettanut viihtymisen intohimon edelle. Sitten hukkasin intohimon ja koetin olla välillä akateeminen mediahenkilö, välillä dramaattinen taiteilija ja välillä viihteen moniosaaja. Kannustiko Faith No More johonkin näistä? Eipä kai. Mutta mitä sitten. Se oli joku bändi San Franciscosta eivätkä he minua tunteneet vaikka pari kertaa tavattiinkin. "Please don't put your life in the hands of a rock'n'roll band" lauloi Oasis-mies 90-luvulla, ja minähän oikeastaan toteutin FNM-ideologiaa omalla tavallani tekemällä juurikin kaikenlaista, mikä aina kulloinkin tuntui hienolta, makealta tai vain helpolta ja mukavalta - mitä sitä kulloinkin kaipasi. Mutta voi hyvänen aika, että tämä kuulosti hienolta. Mark Bowen. As the Worm Turns. RV. Be Aggressive. Land of Sunshine. Death March. Falling to Pieces. Ei, kyllähän ne tunsivat minut. Ne lauloivat juuri minulle silloin. Niin sen täytyy olla. Tiesivät kaiken porvoolaisesta nuorestamiehestä. On se kyllä jännä.
klo 12.30
Luin rauhassa sunnuntaihesarin kannesta kanteen. Toimittaja huhuili samankaltaisen positiivisen kielenhuollon perään, mistä minäkin olen usein haaveillut. Torsti kertoi ketkä ovat osallistuneet sekä kesä- että talviolympialaisiin ja Toinen mies oli hauska. Tallinnaan pääsisi halvalla, samoin Berliiniin. Luin varmasti jokaista lehden juttua ainakin pari riviä. Netti-Hesarissa en varmastikaan lukisi yhtä paljon minua varsinaisesti kiinnostamattomia juttuja, netissähän käytännössä silmäillään otsikoita, ja usein itse teksti pitää klikata erikseen auki toisin kuin paperilehdessä, jossa se on jo edessä levitettynä.
Klikata auki. Tuo on yksi netin ominaisuuksista, johon moni mielestäni kompastuu. Kuvitellaan, että ihmiset klikkailevat kaikenlaista auki, ja niinhän he varmasti usein tekevätkin, klikkailevat auki monenlaista, mutta eivät KAIKENlaista. Siinä on vissi ero. Klikkaaminen edellyttää kuitenkin lukijan huomiota ja toimintaa, eräänlaista ostopäätöstä: ja ihminen analysoi sekunnin murto-osassa, onko hänellä mielenkiintoa, aikaa ja viitsimystä klikata juuri tuon linkin teksti auki. Nettimediaa ylistävät tahot ennustavat vuoroin paperilehden ja vuoroin radion tai tv:n kuolemaa, mutta he sivuuttavat tämän elintärkeän yksityiskohdan: niissä ei tarvitse KLIKATA mitään auki. Kaikki on jo ja tulee jo. Itse asiassa juuri tämä ominaisuus on radion valtti, se mikä tulee pitämään sen nopeimpana tiedonvälitysmediana varmasti vielä kymmeniä ellei satoja vuosia: sitä ei tarvitse katsoa eikä klikkailla ja uusimmat uutiset tulevat sieltä välittömästi ja nopeimmin suoraan ihmisen korvaan ja siten tietoon. Vasta kun verkko saadaan kytkettyä suoraan aivoihin, on radio ohitettu nopeudessa, ja sen sijaan kun verkko kantaa vihdoin pian sujuvasti joka paikkaan, tulee ääniradioista varmasti tv-kanavia merkittävämpi media. Mutta tähän liittyy pari muutakin psykologista tekijää sekä ohjelmapoliittista havaintoa, joita en viitsi tässä julkisesti esitellä, sillä minulla on takataskussa pari radioideaa, joita haluan itse päästä toteuttamaan. Radioalan ammattilaiset ja isojen mediatalojen ihmiset unohtakoon siis äskeiset rivit.
Keksin aamupäivän aikana myös muutaman töihin liittyvän tutkittavan asian, jotka laitoin muistilistalleni. Huomenna tulee paljon googlattavaa!
Loppupäivän opettelin keikkasetin biisejä ja lueskelin. Illalla Usain Bolt voitti miesten satasen. Kuvittelin ystävieni Bolt-aiheisia Fb-statuksia.
Maanantai 6.8. - kahdeksas päivä
Nousin aikaisin ylös ja kävin lenkillä. Ajatus kulki hienosti juostessa. Mitä tämä viikko on opettanut? Siihen on ehkä vielä turhan aikaista vastata, mutta ainakin olenmielestäni ehtinyt ajatella enemmän asioita kuin aiemmin - keskittyä. Ainakin vähän.
Nyt oikoluen tästä tekstistä typot ja hiukan toistoa, sitten - huu - avaan internetin! Kello on tasan yksitoista.
Ensimmäisenä avasin sähköpostin. Mitä sinne on tullut? Mitä olen missannut? Incoming messages 56. Jaahas.
Suuri osa viesteistä oli tiedotteita ja mainoksia, välitöntä reagointia vaativia viestejä oli 12 kappaletta.
Seuraavaksi Facebook, joka jännittää ehkä hiukan enemmän kuin sähköposti.
Apua! Notifications 125. Viestejä on kuusi kappaletta ja kaveripyyntöjä kaksi.
Kahlattuani viestit tulin siihen tulokseen, että maailma on matanut oikein hienosti radallaan vaikka minä olen ollut viikon poissa verkosta. Tämä oli hieno viikko, ja aion varmasti jalostaa kuluneiden päivien oivalluksia jatkossa. Tärkeintä lienee se, että osaa välillä olla kahlaamatta kaikenlaista turhaa. Jollekin tämä lienee itsenstäänselvyys, minä tarvitsin tämän irtioton. Ja ehkä tähänkin loppuun sopii lavennettuna ajatuksena säveltäjämestari Sibeliuksen kuuluisa sitaatti "Älä koskaan kirjoita yhtään turhaa nuottia."
Mukavaa elokuun jatkoa, ollaan välillä myös offlinessa!
Kommentit