Keräilyhuumaa
En ole tietoisesti keräillyt mitään sitten lapsuuden Aku Ankan taskukirjojen tai Kissin ja Iron Maidenin levyjen. Olen toki koko aikuisuuteni kerännyt kirjoja ja levyjä, eli haalinut mielestäni hienoja teoksia hyllyyn säilytystä ja myöhempää diggailua varten, mutta että keräillyt.
Keräilyhän tarkoittaa sitä, että tiedetään mitä etsitään ja tunnetaan tai osataan arvioida esineen laatu ja hinta, kunto ja harvinaisuus, puute kokoelmassa ja kohoavat sydämenlyönnit, tärisevät sormet ja haluan-tämän-maksoi-mitä-maksoi. Keräilijä on aina enemmän tai vähemmän friikki. Koska mitä helvetin hyötyä on omistaa vaikkapa kaikki erilaiset Pez-ukkelit tai kokoelma Kaj Frackin lasipystejä?
En ole keräillyt mitään koska olen halunnut uskotella itselleni, etten juurikaan välitä materiasta. Toki kirjani ja levyni ovat tärkeitä, mutta ei niitä nyt niin paljoa surisi vaikka tulipalo veisi ne mennessään. Paitsi ehkä niitä paria levyä. NIin ja ehkä sitä ja sitä kirjaa. Ei jumalauta! Siellähän on se ja tämä ja tuo alkuperäislaitoksina ja siitä yhdestä on äärettömän harvinainen versio!
Eli kuset paskat, pidän myös materiasta. Pidän sekä kirjoista että vinyylilevyistä myös esineinä enkä vain sisällön vuoksi. Enkä ehtinyt edes päättää aloittaa keräilyharrastusta - harrastus valitsi minut, keräily alkoi jo.
Ensimmäisenä päätin reippaasti kerätä kaikki kotimaiset lastenlevyt, jotka on julkaistu vinyylinä. Toisin sanoen aion hankkia jokikisen singlen, ep:n ja vinyylin, joita Suomessa on tehty lapsille välillä 1954 ja 1992. Samalla hankin myös c-kasetteja. Näiden jälkeen kerään cd-levyt lopuilta 20 vuodelta. Tämä keräilykohde on monelta kantilta kiinnostava: keräiltävää on riittävästi, mutta määrä on silti rajattu. Kilpailijoita ei myöskään ole paljoa, ja usein saakin levydivarissa vastailla ihmetteleviin kysymyksiin. Moni divarinpitäjä on jo ottanut sähköpostin ja numeron ylös, mikäli vastaan tulee harvinaisempia lastenlevyjä.
Lastenlevykeräilyn kautta tutustuin huuto.nettiin, ja sehän vei heti mennessään. Ennen arvokkaampia keräilykohteita halusin vielä kokeilla nostalgiamateriaalilla, ja huomasin jonkun kauppaavan tanskalaisia Jan-etsiväkirjoja, joita luin lapsena. Hetken mielijohteesta ja puoliksi vitsinä keräsin koko sarjan, jonka omistin viimeksi ala-asteikäisenä enkä silloinkaan ihan kokonaan.
Hiukan arvokkaampi nostalgiakohde löytyikin yhteisen ystävän kautta. Tapasin henkilön, joka keräilee vanhoja pelikonsoleja. Hän oli juuri laittanut 5 PS1:stä myyntiin, ja kotona oli lukuisia eri laitteita ja niihin pelejä, mutta minulle tärkeintä lapsuuden pelikonettapa ei löytynyt: Mattel Intellivision puuttui keräilijältäkin. Päätin sillä sekunnilla hankkia itselleni Mattel Intellivisionin sekä kaikki reilut sata pelikasettia mitä siihen ehdittiin tehdä vuosina 1978-1983 kun laitetta myytiin. Tiedän jo, että joskus Intellivisionin hankittuani saatan alkaa haaveilla C-64 & 1541 -combosta, mutta sitä ajatusta koitan painaa taka-alalle. Nyt mielessä on oikea toimiva Intellivision kytkettynä hyvään pieneen monitoriin jossain työhuoneen nurkassa. Ehkä lapsi voisi joskus esitellä kaverilleen sen "iskän oudon ikivanhan pelikoneen".
Tämä on hiukan pelottavaa. Tiedän, että jossain tuolla ulkona niitä on, ja ne on pakko saada. Maksoi mitä maksoi, en lepää rauhassa ennen kuin kokoelma on täydellinen. Tällaistako on lopullisesti kadottaa rationaalinen ajattelu?
Ja mitähän seuraavaksi keksin kerätä? Lisää nostalgiatuotteita? Haluaisin myös kerätä kauniita ja arvokkaita vanhoja kirjoja, mutta sellaiseen ei varmasti ole varaa. Ainakaan vielä. Ainakaan kovin moneen.
Ehkä nähdään vuosien kuluttua, ja meikäläisellä on kiva pikku divari. Tästä se lähti, parista lastenlevystä ja videopelistä.
Keräilyhän tarkoittaa sitä, että tiedetään mitä etsitään ja tunnetaan tai osataan arvioida esineen laatu ja hinta, kunto ja harvinaisuus, puute kokoelmassa ja kohoavat sydämenlyönnit, tärisevät sormet ja haluan-tämän-maksoi-mitä-maksoi. Keräilijä on aina enemmän tai vähemmän friikki. Koska mitä helvetin hyötyä on omistaa vaikkapa kaikki erilaiset Pez-ukkelit tai kokoelma Kaj Frackin lasipystejä?
En ole keräillyt mitään koska olen halunnut uskotella itselleni, etten juurikaan välitä materiasta. Toki kirjani ja levyni ovat tärkeitä, mutta ei niitä nyt niin paljoa surisi vaikka tulipalo veisi ne mennessään. Paitsi ehkä niitä paria levyä. NIin ja ehkä sitä ja sitä kirjaa. Ei jumalauta! Siellähän on se ja tämä ja tuo alkuperäislaitoksina ja siitä yhdestä on äärettömän harvinainen versio!
Eli kuset paskat, pidän myös materiasta. Pidän sekä kirjoista että vinyylilevyistä myös esineinä enkä vain sisällön vuoksi. Enkä ehtinyt edes päättää aloittaa keräilyharrastusta - harrastus valitsi minut, keräily alkoi jo.
Ensimmäisenä päätin reippaasti kerätä kaikki kotimaiset lastenlevyt, jotka on julkaistu vinyylinä. Toisin sanoen aion hankkia jokikisen singlen, ep:n ja vinyylin, joita Suomessa on tehty lapsille välillä 1954 ja 1992. Samalla hankin myös c-kasetteja. Näiden jälkeen kerään cd-levyt lopuilta 20 vuodelta. Tämä keräilykohde on monelta kantilta kiinnostava: keräiltävää on riittävästi, mutta määrä on silti rajattu. Kilpailijoita ei myöskään ole paljoa, ja usein saakin levydivarissa vastailla ihmetteleviin kysymyksiin. Moni divarinpitäjä on jo ottanut sähköpostin ja numeron ylös, mikäli vastaan tulee harvinaisempia lastenlevyjä.
Lastenlevykeräilyn kautta tutustuin huuto.nettiin, ja sehän vei heti mennessään. Ennen arvokkaampia keräilykohteita halusin vielä kokeilla nostalgiamateriaalilla, ja huomasin jonkun kauppaavan tanskalaisia Jan-etsiväkirjoja, joita luin lapsena. Hetken mielijohteesta ja puoliksi vitsinä keräsin koko sarjan, jonka omistin viimeksi ala-asteikäisenä enkä silloinkaan ihan kokonaan.
Hiukan arvokkaampi nostalgiakohde löytyikin yhteisen ystävän kautta. Tapasin henkilön, joka keräilee vanhoja pelikonsoleja. Hän oli juuri laittanut 5 PS1:stä myyntiin, ja kotona oli lukuisia eri laitteita ja niihin pelejä, mutta minulle tärkeintä lapsuuden pelikonettapa ei löytynyt: Mattel Intellivision puuttui keräilijältäkin. Päätin sillä sekunnilla hankkia itselleni Mattel Intellivisionin sekä kaikki reilut sata pelikasettia mitä siihen ehdittiin tehdä vuosina 1978-1983 kun laitetta myytiin. Tiedän jo, että joskus Intellivisionin hankittuani saatan alkaa haaveilla C-64 & 1541 -combosta, mutta sitä ajatusta koitan painaa taka-alalle. Nyt mielessä on oikea toimiva Intellivision kytkettynä hyvään pieneen monitoriin jossain työhuoneen nurkassa. Ehkä lapsi voisi joskus esitellä kaverilleen sen "iskän oudon ikivanhan pelikoneen".
Tämä on hiukan pelottavaa. Tiedän, että jossain tuolla ulkona niitä on, ja ne on pakko saada. Maksoi mitä maksoi, en lepää rauhassa ennen kuin kokoelma on täydellinen. Tällaistako on lopullisesti kadottaa rationaalinen ajattelu?
Ja mitähän seuraavaksi keksin kerätä? Lisää nostalgiatuotteita? Haluaisin myös kerätä kauniita ja arvokkaita vanhoja kirjoja, mutta sellaiseen ei varmasti ole varaa. Ainakaan vielä. Ainakaan kovin moneen.
Ehkä nähdään vuosien kuluttua, ja meikäläisellä on kiva pikku divari. Tästä se lähti, parista lastenlevystä ja videopelistä.
Kommentit