Kaikkien aikojen albumien TOP 30
Suomalainen musiikkilehti julkaisi listan sadasta kaikkien aikojen parhaasta albumista. Tällä kertaa lista on kriitikoäänestyksen tulos. Vastaavia listoja tehdään aika ajoin - äänestäjinä vuoroin ammattikriitikot vuoroin tavalliset kuuntelijat - koska ihmiset rakastavat listaamista. Samalla on hyvä tarkistaa, mikä on populaarimusiikin vakiintunut kaanon, eli mitkä levyt ovat listalla vuosikymmenestä toiseen. Nämä levyt "kuuluu tuntea", jos mielii olla uskottavasti jotakin mieltä jostain.
Tietysti kyseessä ei ole maailman parhaan musiikin listaaminen seuraavista syistä:
1) Koko albumiformaatti on syntynyt vasta 1960-luvulla, eli lähtökohtaisesti voidaan sulkea pois ennen 1960-lukua tehty musiikki, joka julkaistiin singleillä tai ep-levyillä.
2) Maailmanlaajuiseksi populaarimusiikiksi käsitetään usein (meillä päin) vain angloamerikkalainen pop ja rock alalajeineen (folk, country, beat, blues, soul, r'n'b, disco, hard rock yms.). Kaikki muilla kielillä kuin englanniksi laulettu musiikki, kansanmusiikki sekä taidemusiikki ja marginaaliset musiikkityylit ovat suosittuja vain paikallisesti tai pienissä piireissä eivätkä siksi voi olla osana kaanonia. Tähän on hyvin harvoja poikkeuksia, mm. jokin jazz- tai metallilevy.
Tietysti suomalaisen äänestyksen tuloksissa on suomalaisia levyjä ja ruotsalaisessa äänestyksessä ruotsalaisia, mutta maailmanlaajuisesti populaarimusiikin valtakieli on englanti - koska me emme ole pyytäneet äänestyksiin mukaan kiinalaisia tai espanjankielisiä musiikkidiggareita! Joka tapauksessa puhuttaessa kaikkien aikojen pop- tai rock-levystä valtaosa ehdokkaista on englanninkielisiä levyjä, jotka on tehty vuosien 1960 ja 2000 välillä. Muunkieliset sekä uudemmat levyt ovat poikkeustapauksia, jälkimmäisiä lienee vain sellaisessa tuloksessa, jonka ovat äänestäneet kovin nuoret musiikinkuluttajat.
3) Musiikin arvottaminen on aina subjektiivista ja lisäksi saman henkilön vastaukset muuttuvat ajan myötä mieltymysten kehittyessä tai kiinnostuksen suuntautuessa erilaisiin musiikkityyleihin. Kukaan ei voi sanoa, mikä on hyvää musiikkia ja mikä huonoa, tai oikeastaan kaikki voivat ja useimmat niin tekevätkin, ja siksi kukaan ei oikeastaan voi. Taiteellinen teos tai sen kokemus ei ole mitattavissa oleva urheilusuoritus, vaan monenlaisen asian summa. Se on mahdollisesti esteettinen, mielentilaan vaikuttava, ideloginen, jopa poliittinen tai vain sosiaaliseen viiteryhmään liittyvä teos, joka vaikuttaa eri tavoin eri kuunteluhetkillä eri konteksteissa ja eri vastaanottotilanteissa.
Moni kappale kuulostaa paremmalta kuultuna useaan otteeseen (asia, jonka kaupallisen radion musiikkipäälliköt tietävät hyvin). Joissain tapauksissa kappaleen tekstisisällöllä on suuri rooli sen vastaanottamisessa, usein sanoilla ei ole mitään merkitystä eikä niitä välttämättä edes kuulla. Popmusiikissa usein esittävä artisti on ratkaisevassa asemassa, mutta aina silläkään ei ole merkitystä. Moni pitää sellaisesta, mihin voi samaistua. Oli se esittäjä, sanoma, soundi tai rytmi. Usein äänestyksen tuloksesta voi päätellä minkä ikäisiä äänestäjät ovat keskimäärin olleet - moni pitää kehittyneestä musiikkimaustaan huolimatta eniten omasta nuoruusajan musiikistaan, eli nostalgia nostaa musiikin tuttuusarvon potenssiin.
Ammattimaisesti musiikkia arvosteleva ja arvottava kriitikko saattaa myös listata levyjä paremmuusjärjestyksen sun mukaan, miten katsoo niiden vaikuttaneen populaarimusiikin kehitykseen. Tavallaan kriitikko ei tässä tapauksessa listaakaan levyjä omaan mielijärjestykseensä vaan kuvittelemaansa (tai opiskelemaansa) kaanoniin. Näin menneet listat ruokkivat samalla tulevia. Myös musiikkioimittajissa on karismaattisia hahmoja, joiden mieltymykset siirtyvät suoraan monen yleisön edustajan mieltymyksiksi.
Kriitikon on myös vaarallista julkaista oma suosikkilistansa, sillä se on muiden silmissä hänen kompetenssinsa mittari. "Jos tuo pitää eniten maailmassa noista levyistä, niin onko hän sopiva arvioimaan tätä tai tuota levyä. Nytpä luetaankin kriitikon tekstit ihan uusien lasien läpi!" Saako kriitikko digata jotain "noloa", jotain mikä ei ole aiemmin hyväksyttyä kaanoniin, tai mitä on yleisesti pidetty jopa kitschinä ja hömppänä tai yksinkertaisesti huonolaatuisena musiikkituotteena?
Onneksi minä en ole kriitikko enkä riskeeraa minkäänlaista kasvojenmenetystä tämän listan myötä. Muiden esimerkistä innostuneena halusin nimittäin kasata oman top-30:n kaikkien aikojen albumeista. Minä tein sen täysin subjektiivisesti. Koitin poimia levyjä, jotka ovat eniten vaikuttaneet elämääni ja joita kannan mukanani hautaan saakka. Näitä levyjä voin kuunnella milloin hyvänsä uudestaan, ja vaikka jaan niiden diggailun miljoonien muiden kanssa, ne ovat silti myös osa minua. Olkaa hyvä.
30. Jimi Hedrix Experience: Electric Ladyland (1968)
29. The Beatles: Abbey Road (1968)
28. Nirvana: Nevermind (1991)
27. Dan Reed Network: Slam (1989)
26. Kiss: The Elder (1981)
25. Terence Trent d'Arby: Introducing the Hardline According to (1987)
24. John Lennon: Imagine (1971)
23. The Doors: The Doors (1967)
22. Metallica: Master of Puppets (1986)
21. Faith No More: The Real Thing (1989)
20. Hanoi Rocks: Two Steps from the Move (1984)
19. Pink Floyd: The Dark Side of the Moon (1973)
18. Iron Maiden: Somewhere in Time (1986)
17. Michael Jackson: Bad (1987)
16. Ben Folds Five: Whatever and Ever Amen (1997)
15. AC/DC: Back in Black (1980)
14. Queen: The Miracle (1989)
13. Eels: Daisies of the Galaxy (2000)
12. Foo Fighters: The Colour and the Shape (1997)
11. Mötley Crüe: Too Fast for Love (1982)
10. Opeth: Ghost Reveries (2005)
Tutustuin Opethiin vasta tämän levyn aikaan, sillä olin nuoruuden metalliyliannostuksen jälkeen pitänyt hiukan etäisyyttä koko skeneen. Yhtäkkiä joku maalasi jotain niin kaunista, että uppouduin siihen täysin. Monella Opethin levyllä on upeita teoksia, mutta Ghost Reveries on alusta loppuun rakas ja läheinen.
9. Mr. Bungle: Mr. Bungle (1991)
Olen aina pitänyt Frank Zappan fantasiamusiikista, mutta vasta John Zornin sekopäisyys ja Mike Pattonin teatraalisuus veivät tämän genren niin pitkälle, että meikäläisen tajunta räjähti. Olin myös 18 eli erittäin otollisessa iässä tällaiselle musiikille. Osaan albumin yhä ulkoa jokaista riffiä, filliä, erikoisefektiä ja välivitsiä myöten.
8. Guns'n Roses: Appetite for Destruction (1987)
1980-luvun paras rock-levy. Ei yhtään turhaa biisiä. Tämä levy on kuunneltu niin moneen kertaan ja näitä biisejä on soitettu ja laulettu ja teinibailattu ja versioitu ja analysoitu ettei minulla ole nyt mitään sanottavaa.
7. Gazebo: Gazebo (1983)
Sähkökitaroiden jälkeen toinen minulle rakas äänilähde ovat syntikat. 80-luvulla tehtiin paljon hienoa syntikkapoppia, ja olisin voinut valita tähän jonkun toisenkin levyn, mutta tämä on se mitä olen eniten kuunnellut. Tämä soi minulla korvanapeissa kun kokeilin ensi kertaa Spectrum ZX:ää. Tähän palaan kerta toisensa jälkeen, kun haluan kuulla tunnelmallisia melodioita ja selkeästi tuotettua vähäeleistä sekvensseripoppia. Erityisesti sateisena päivänä yksin autoillessa hakeutuu tämä levy soittimeen.
6. Kingston Wall: II (1992)
Tämä levy liittyy siihen kun mietittiin kuinka bändissä voi soittaa ja kuinka keikka voi olla intensiivinen kokemus ja kuinka sitä livefiilistä voi saada talteen levyllekin ja kuinka hyviä biisejä voi tehdä kun vaan osaa ja kuinka Suomessakin kyllä osataan ja kuinka siistiä on kun genrejä sotketaan ja saa soittaa paljon ja voi hyvänen aika että tämä kuulostaa edelleen hyvältä.
5. Kiss: Destroyer (1976)
Kissistä piittaamattomat tuntuvat usein sivuuttavan sen tosiasian, että kaikesta teatterista ja ylituotteistetusta hömpästä huolimatta tämä sirkus on tuottanut myös hienoja rockbiisejä. Olen joskus kiusannut Rolling Stonesia diggaavia ysttäviäni toteamalla, että Kissin kuudella ensimmäisellä levyllä on enemmän hyviä biisejä kuin Stonesin 40-vuotisen uran aikana. Itse kuulun tietysti lapsesta saakka Kissiä rakastaneisiin rokkiheppuihin. C'mon hei, kumpi nyt on 10-vuotiaan mielestä siistimpää, joku hikinen ukko farkuissaan vai tulta syöksevä basistidemoni ja Space-Ace? Aikuisena kuulen Destroyerissa koko sen tuotannon, josta en lapsena ymmärtänyt (Moniko on huomannut, että Detroit Rock Cityssa on piano?) ja joudun joka kerta toteamaan, että nostalgiasta huolimatta tämä on älyttömän hyvä levy. Levyn avaavat Detroit Rock City sekä King of the Night Time World ovat niitä täydellisiä hardrock-biisejä, jotka jokainen rokkijäbä haluaisi osata tehdä. Teatteripala God of Thunder toimii edelleen vakuuttavasti, ja sitten seuraa pari sellaista anthemia, joista Björn ja Bennykin ovat varmasti olleet kateellisia: Great Expectations (Beethoven-lainoineen), Shout it out Loud ja Flaming Youth. Levyllä on tietysti myös Kissin tunnetuin balladi, kissamies Peter Crissin tulkitsema Beth.
4. Led Zeppelin: Houses of the Holy (1973)
Olen päättänyt jo nuorena, että jos hautajaisissani soitetaan jotain musiikkia, sen pitää olla Led Zeppelinin The Rain Song. Se on mielestäni maailman paras biisi. Tämä on muutenkin hyvä levy. Niin hyvä ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa. Mitä näitä edes olisi, sanoja ja kirjaimia... Sanoista ja kirjaimista huolimatta, päivästä tai yöstä riippumatta, hyvinä ja huonoina hetkinä, maapallon kolkasta kolkkaan The Song Remains the Same.
3. The Beatles: Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band (1967)
Olen lukenut tästä levystä ja sen merkityksestä paljon jo nuorena, mutta onneksi ehdin kuunnella sen ensimmäisen kerran melko neitseellisesti ilman suuria ennakko-odotuksia - kotona oli pidetty vuosien Beatlesiton kausi, jonka minä rikoin löytäessäni tämän maailman tärkeimmän yhtyeen. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat luoneet tähän levyyn oman suhteensa. Se on jokaiselle yhtä henkilökohtainen ja aito suhde. Tämä ei ole vain musiikkia, tämä on asia, joka liittyy kaikkeen.
2. Queen: A Night at the Opera (1975)
Kun luovuus löytää kaltaisensa ja ryhmä saa tekemiselleen oikean kasvualustan ja mahdollisuuden, voi ehkä syntyä jotakin kuolematonta. Se vaati ainoastaan täydelliset olosuhteet, oikeat ihmiset ja oikean ajan. Se tapahtuu ehkä kerran vuosikymmenessä tai muutaman kerran vuosisadassa. Queen oli sellainen tapahtuma ja tämä levy yksi sen tapahtuman manifestaatio.
1. Lucio Battisti: Emozioni (1970)
Voitteko kuvitella, että ostin ensimmäisen oman kappaleeni tätä lp:tä kirpputorilta Pieksämäellä! Olin tietysti kuullut kaikki biisit moneen kertaan. Lapsena. Kasvaessa. Nuorena. Italialaisen populaarimusiikin historiassa ja nykyisyydessä. Battisti kuoli vuonna 1998 mutta on silti yhä läsnä kaikessa mitä italialaisessa pop- ja rockmusiikissa tehdään. Hän oli ainoa laatuaan, kovempi biisinkirjoittaja kuin Lennon&McCartney, myyttinen taiteilija, herkkä ja vakuuttava. Emozioni on oikeastaan sinkkukokoelma, koska koko levy julkaistiin sinkkuina. Se on yksi niitä harvoja levyjä, joiden kohdalla se on täysin mahdollista.
Jälkiselittelyt: Listasin tähän vain minulle tärkeitä populaarimusiikkialbumeita. Lisäksi kelpuutin listalle vain studioalbumit, eli en hyväksynyt kokoelmia, joiden kappaleet oli jo julkaistu aiemmilla levyillä enkä livelevyjä. Oikeasti pidän tietysti paljon monipuolisemmasta musiikista; laulanhan kuorossa ja käyn oopperassa, tanssin diskossa ja pidän jazzista ja räpistä ja kansanmusasta ja konesurinasta ja vaikeaselkoisesta taidemetelistä ja rakastan iskelmää sekä pienimuotoista lauluntekijämusisointia. Ja mihin listasta jäivät suomenkieliset suosikit Dave, Ismo (+ Hassisen kone +Siekkarit), Juice, Eput, Kauko, Popeda (johon olen vasta kasvanut), Badding, Karjalainen ja moni muu? Jotenkin en nyt onnistunut keksimään yhtään kokonaista albumia, jonka olisin halunnut top-30:en. Entä naiset? Olenko oikeasti näin miespainotteinen musiikkimaussani? No jaa, rockmaailmassa mimmit ovat harvinaisia, ja nämä on nyt tänään ensimmäisenä mieleen tulleet levyt. Huomenna lista olisi toisen näköinen, ja sillä voisi olla vaikkapa Madonnan Like a Prayer tai True Blue tai molemmat, joku PMMP, Chisun Vapaa ja yksin, Fiona Applen When the Pawn Hits... tai vaikka Lily Allenia. Ja missä ovat 90-luvun koneartistit? KLF? Missä on Deee-Liten levy, jota kuuntelin eniten sinä yhtenä kesänä? Entä RHCP? Ensi kerralla pitää tehdä TOP-100.
-Ei suomenkielisiä levyjä.
-Ei naisartisteja.
-Uusin levy on 8 vuotta vanha ja vain 2 levyä tältä vuosituhannelta.
Joo. Huomenna tämä lista olisi erilainen, mutta tänään tämä on tällainen.
Tietysti kyseessä ei ole maailman parhaan musiikin listaaminen seuraavista syistä:
1) Koko albumiformaatti on syntynyt vasta 1960-luvulla, eli lähtökohtaisesti voidaan sulkea pois ennen 1960-lukua tehty musiikki, joka julkaistiin singleillä tai ep-levyillä.
2) Maailmanlaajuiseksi populaarimusiikiksi käsitetään usein (meillä päin) vain angloamerikkalainen pop ja rock alalajeineen (folk, country, beat, blues, soul, r'n'b, disco, hard rock yms.). Kaikki muilla kielillä kuin englanniksi laulettu musiikki, kansanmusiikki sekä taidemusiikki ja marginaaliset musiikkityylit ovat suosittuja vain paikallisesti tai pienissä piireissä eivätkä siksi voi olla osana kaanonia. Tähän on hyvin harvoja poikkeuksia, mm. jokin jazz- tai metallilevy.
Tietysti suomalaisen äänestyksen tuloksissa on suomalaisia levyjä ja ruotsalaisessa äänestyksessä ruotsalaisia, mutta maailmanlaajuisesti populaarimusiikin valtakieli on englanti - koska me emme ole pyytäneet äänestyksiin mukaan kiinalaisia tai espanjankielisiä musiikkidiggareita! Joka tapauksessa puhuttaessa kaikkien aikojen pop- tai rock-levystä valtaosa ehdokkaista on englanninkielisiä levyjä, jotka on tehty vuosien 1960 ja 2000 välillä. Muunkieliset sekä uudemmat levyt ovat poikkeustapauksia, jälkimmäisiä lienee vain sellaisessa tuloksessa, jonka ovat äänestäneet kovin nuoret musiikinkuluttajat.
3) Musiikin arvottaminen on aina subjektiivista ja lisäksi saman henkilön vastaukset muuttuvat ajan myötä mieltymysten kehittyessä tai kiinnostuksen suuntautuessa erilaisiin musiikkityyleihin. Kukaan ei voi sanoa, mikä on hyvää musiikkia ja mikä huonoa, tai oikeastaan kaikki voivat ja useimmat niin tekevätkin, ja siksi kukaan ei oikeastaan voi. Taiteellinen teos tai sen kokemus ei ole mitattavissa oleva urheilusuoritus, vaan monenlaisen asian summa. Se on mahdollisesti esteettinen, mielentilaan vaikuttava, ideloginen, jopa poliittinen tai vain sosiaaliseen viiteryhmään liittyvä teos, joka vaikuttaa eri tavoin eri kuunteluhetkillä eri konteksteissa ja eri vastaanottotilanteissa.
Moni kappale kuulostaa paremmalta kuultuna useaan otteeseen (asia, jonka kaupallisen radion musiikkipäälliköt tietävät hyvin). Joissain tapauksissa kappaleen tekstisisällöllä on suuri rooli sen vastaanottamisessa, usein sanoilla ei ole mitään merkitystä eikä niitä välttämättä edes kuulla. Popmusiikissa usein esittävä artisti on ratkaisevassa asemassa, mutta aina silläkään ei ole merkitystä. Moni pitää sellaisesta, mihin voi samaistua. Oli se esittäjä, sanoma, soundi tai rytmi. Usein äänestyksen tuloksesta voi päätellä minkä ikäisiä äänestäjät ovat keskimäärin olleet - moni pitää kehittyneestä musiikkimaustaan huolimatta eniten omasta nuoruusajan musiikistaan, eli nostalgia nostaa musiikin tuttuusarvon potenssiin.
Ammattimaisesti musiikkia arvosteleva ja arvottava kriitikko saattaa myös listata levyjä paremmuusjärjestyksen sun mukaan, miten katsoo niiden vaikuttaneen populaarimusiikin kehitykseen. Tavallaan kriitikko ei tässä tapauksessa listaakaan levyjä omaan mielijärjestykseensä vaan kuvittelemaansa (tai opiskelemaansa) kaanoniin. Näin menneet listat ruokkivat samalla tulevia. Myös musiikkioimittajissa on karismaattisia hahmoja, joiden mieltymykset siirtyvät suoraan monen yleisön edustajan mieltymyksiksi.
Kriitikon on myös vaarallista julkaista oma suosikkilistansa, sillä se on muiden silmissä hänen kompetenssinsa mittari. "Jos tuo pitää eniten maailmassa noista levyistä, niin onko hän sopiva arvioimaan tätä tai tuota levyä. Nytpä luetaankin kriitikon tekstit ihan uusien lasien läpi!" Saako kriitikko digata jotain "noloa", jotain mikä ei ole aiemmin hyväksyttyä kaanoniin, tai mitä on yleisesti pidetty jopa kitschinä ja hömppänä tai yksinkertaisesti huonolaatuisena musiikkituotteena?
Onneksi minä en ole kriitikko enkä riskeeraa minkäänlaista kasvojenmenetystä tämän listan myötä. Muiden esimerkistä innostuneena halusin nimittäin kasata oman top-30:n kaikkien aikojen albumeista. Minä tein sen täysin subjektiivisesti. Koitin poimia levyjä, jotka ovat eniten vaikuttaneet elämääni ja joita kannan mukanani hautaan saakka. Näitä levyjä voin kuunnella milloin hyvänsä uudestaan, ja vaikka jaan niiden diggailun miljoonien muiden kanssa, ne ovat silti myös osa minua. Olkaa hyvä.
30. Jimi Hedrix Experience: Electric Ladyland (1968)
29. The Beatles: Abbey Road (1968)
28. Nirvana: Nevermind (1991)
27. Dan Reed Network: Slam (1989)
26. Kiss: The Elder (1981)
25. Terence Trent d'Arby: Introducing the Hardline According to (1987)
24. John Lennon: Imagine (1971)
23. The Doors: The Doors (1967)
22. Metallica: Master of Puppets (1986)
21. Faith No More: The Real Thing (1989)
20. Hanoi Rocks: Two Steps from the Move (1984)
19. Pink Floyd: The Dark Side of the Moon (1973)
18. Iron Maiden: Somewhere in Time (1986)
17. Michael Jackson: Bad (1987)
16. Ben Folds Five: Whatever and Ever Amen (1997)
15. AC/DC: Back in Black (1980)
14. Queen: The Miracle (1989)
13. Eels: Daisies of the Galaxy (2000)
12. Foo Fighters: The Colour and the Shape (1997)
11. Mötley Crüe: Too Fast for Love (1982)
10. Opeth: Ghost Reveries (2005)
Tutustuin Opethiin vasta tämän levyn aikaan, sillä olin nuoruuden metalliyliannostuksen jälkeen pitänyt hiukan etäisyyttä koko skeneen. Yhtäkkiä joku maalasi jotain niin kaunista, että uppouduin siihen täysin. Monella Opethin levyllä on upeita teoksia, mutta Ghost Reveries on alusta loppuun rakas ja läheinen.
9. Mr. Bungle: Mr. Bungle (1991)
Olen aina pitänyt Frank Zappan fantasiamusiikista, mutta vasta John Zornin sekopäisyys ja Mike Pattonin teatraalisuus veivät tämän genren niin pitkälle, että meikäläisen tajunta räjähti. Olin myös 18 eli erittäin otollisessa iässä tällaiselle musiikille. Osaan albumin yhä ulkoa jokaista riffiä, filliä, erikoisefektiä ja välivitsiä myöten.
8. Guns'n Roses: Appetite for Destruction (1987)
1980-luvun paras rock-levy. Ei yhtään turhaa biisiä. Tämä levy on kuunneltu niin moneen kertaan ja näitä biisejä on soitettu ja laulettu ja teinibailattu ja versioitu ja analysoitu ettei minulla ole nyt mitään sanottavaa.
7. Gazebo: Gazebo (1983)
Sähkökitaroiden jälkeen toinen minulle rakas äänilähde ovat syntikat. 80-luvulla tehtiin paljon hienoa syntikkapoppia, ja olisin voinut valita tähän jonkun toisenkin levyn, mutta tämä on se mitä olen eniten kuunnellut. Tämä soi minulla korvanapeissa kun kokeilin ensi kertaa Spectrum ZX:ää. Tähän palaan kerta toisensa jälkeen, kun haluan kuulla tunnelmallisia melodioita ja selkeästi tuotettua vähäeleistä sekvensseripoppia. Erityisesti sateisena päivänä yksin autoillessa hakeutuu tämä levy soittimeen.
6. Kingston Wall: II (1992)
Tämä levy liittyy siihen kun mietittiin kuinka bändissä voi soittaa ja kuinka keikka voi olla intensiivinen kokemus ja kuinka sitä livefiilistä voi saada talteen levyllekin ja kuinka hyviä biisejä voi tehdä kun vaan osaa ja kuinka Suomessakin kyllä osataan ja kuinka siistiä on kun genrejä sotketaan ja saa soittaa paljon ja voi hyvänen aika että tämä kuulostaa edelleen hyvältä.
5. Kiss: Destroyer (1976)
Kissistä piittaamattomat tuntuvat usein sivuuttavan sen tosiasian, että kaikesta teatterista ja ylituotteistetusta hömpästä huolimatta tämä sirkus on tuottanut myös hienoja rockbiisejä. Olen joskus kiusannut Rolling Stonesia diggaavia ysttäviäni toteamalla, että Kissin kuudella ensimmäisellä levyllä on enemmän hyviä biisejä kuin Stonesin 40-vuotisen uran aikana. Itse kuulun tietysti lapsesta saakka Kissiä rakastaneisiin rokkiheppuihin. C'mon hei, kumpi nyt on 10-vuotiaan mielestä siistimpää, joku hikinen ukko farkuissaan vai tulta syöksevä basistidemoni ja Space-Ace? Aikuisena kuulen Destroyerissa koko sen tuotannon, josta en lapsena ymmärtänyt (Moniko on huomannut, että Detroit Rock Cityssa on piano?) ja joudun joka kerta toteamaan, että nostalgiasta huolimatta tämä on älyttömän hyvä levy. Levyn avaavat Detroit Rock City sekä King of the Night Time World ovat niitä täydellisiä hardrock-biisejä, jotka jokainen rokkijäbä haluaisi osata tehdä. Teatteripala God of Thunder toimii edelleen vakuuttavasti, ja sitten seuraa pari sellaista anthemia, joista Björn ja Bennykin ovat varmasti olleet kateellisia: Great Expectations (Beethoven-lainoineen), Shout it out Loud ja Flaming Youth. Levyllä on tietysti myös Kissin tunnetuin balladi, kissamies Peter Crissin tulkitsema Beth.
4. Led Zeppelin: Houses of the Holy (1973)
Olen päättänyt jo nuorena, että jos hautajaisissani soitetaan jotain musiikkia, sen pitää olla Led Zeppelinin The Rain Song. Se on mielestäni maailman paras biisi. Tämä on muutenkin hyvä levy. Niin hyvä ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa. Mitä näitä edes olisi, sanoja ja kirjaimia... Sanoista ja kirjaimista huolimatta, päivästä tai yöstä riippumatta, hyvinä ja huonoina hetkinä, maapallon kolkasta kolkkaan The Song Remains the Same.
3. The Beatles: Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band (1967)
Olen lukenut tästä levystä ja sen merkityksestä paljon jo nuorena, mutta onneksi ehdin kuunnella sen ensimmäisen kerran melko neitseellisesti ilman suuria ennakko-odotuksia - kotona oli pidetty vuosien Beatlesiton kausi, jonka minä rikoin löytäessäni tämän maailman tärkeimmän yhtyeen. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat luoneet tähän levyyn oman suhteensa. Se on jokaiselle yhtä henkilökohtainen ja aito suhde. Tämä ei ole vain musiikkia, tämä on asia, joka liittyy kaikkeen.
2. Queen: A Night at the Opera (1975)
Kun luovuus löytää kaltaisensa ja ryhmä saa tekemiselleen oikean kasvualustan ja mahdollisuuden, voi ehkä syntyä jotakin kuolematonta. Se vaati ainoastaan täydelliset olosuhteet, oikeat ihmiset ja oikean ajan. Se tapahtuu ehkä kerran vuosikymmenessä tai muutaman kerran vuosisadassa. Queen oli sellainen tapahtuma ja tämä levy yksi sen tapahtuman manifestaatio.
1. Lucio Battisti: Emozioni (1970)
Voitteko kuvitella, että ostin ensimmäisen oman kappaleeni tätä lp:tä kirpputorilta Pieksämäellä! Olin tietysti kuullut kaikki biisit moneen kertaan. Lapsena. Kasvaessa. Nuorena. Italialaisen populaarimusiikin historiassa ja nykyisyydessä. Battisti kuoli vuonna 1998 mutta on silti yhä läsnä kaikessa mitä italialaisessa pop- ja rockmusiikissa tehdään. Hän oli ainoa laatuaan, kovempi biisinkirjoittaja kuin Lennon&McCartney, myyttinen taiteilija, herkkä ja vakuuttava. Emozioni on oikeastaan sinkkukokoelma, koska koko levy julkaistiin sinkkuina. Se on yksi niitä harvoja levyjä, joiden kohdalla se on täysin mahdollista.
Jälkiselittelyt: Listasin tähän vain minulle tärkeitä populaarimusiikkialbumeita. Lisäksi kelpuutin listalle vain studioalbumit, eli en hyväksynyt kokoelmia, joiden kappaleet oli jo julkaistu aiemmilla levyillä enkä livelevyjä. Oikeasti pidän tietysti paljon monipuolisemmasta musiikista; laulanhan kuorossa ja käyn oopperassa, tanssin diskossa ja pidän jazzista ja räpistä ja kansanmusasta ja konesurinasta ja vaikeaselkoisesta taidemetelistä ja rakastan iskelmää sekä pienimuotoista lauluntekijämusisointia. Ja mihin listasta jäivät suomenkieliset suosikit Dave, Ismo (+ Hassisen kone +Siekkarit), Juice, Eput, Kauko, Popeda (johon olen vasta kasvanut), Badding, Karjalainen ja moni muu? Jotenkin en nyt onnistunut keksimään yhtään kokonaista albumia, jonka olisin halunnut top-30:en. Entä naiset? Olenko oikeasti näin miespainotteinen musiikkimaussani? No jaa, rockmaailmassa mimmit ovat harvinaisia, ja nämä on nyt tänään ensimmäisenä mieleen tulleet levyt. Huomenna lista olisi toisen näköinen, ja sillä voisi olla vaikkapa Madonnan Like a Prayer tai True Blue tai molemmat, joku PMMP, Chisun Vapaa ja yksin, Fiona Applen When the Pawn Hits... tai vaikka Lily Allenia. Ja missä ovat 90-luvun koneartistit? KLF? Missä on Deee-Liten levy, jota kuuntelin eniten sinä yhtenä kesänä? Entä RHCP? Ensi kerralla pitää tehdä TOP-100.
-Ei suomenkielisiä levyjä.
-Ei naisartisteja.
-Uusin levy on 8 vuotta vanha ja vain 2 levyä tältä vuosituhannelta.
Joo. Huomenna tämä lista olisi erilainen, mutta tänään tämä on tällainen.
Kommentit